TORQUATO TASSO

Näytelmä

Kirj.

J.W. v. Goethe

Suomentanut J. Siljo

1913.

SUOMENTAJAN ESISANA.

Niistä arv. henkilöistä, jotka ovat edistäneet työtäni, pyydän suurimmalla kiitollisuudella mainita leht. O. Mannisen, jonka positiivinen apu on ollut erikoisen tuntuva; sekä prof. O.E. Tudeerin, joka lukuisilla huomautuksilla on selventänyt minulle tekstiä.

Helsingissä, 9 p. huhtik. 1913.

J.S.

HENKILÖT:

ALFONSO TOINEN, Ferraran herttua.
LEONORA ESTELÄINEN, herttuan sisar.
LEONORA SANVITALE, Scandianon kreivitär.
TORQUATO TASSO.
ANTONIO MONTECATINO, valtiosihteeri.

Tapahtumapaikka Belriguardon huvilinna.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Puutarha koristettuna eepillisten runoilijain rintakuvilla. Näyttämön etualalla oikealla Vergilius, vasemmalla Ariosto.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA.
Mua katsot hymyten, Eleonora,
ja katsot itseäs ja hymyät.
Suo tietää ystävättäres, mi sua
noin arveluttaa sekä viehättää.

LEONORA.
Niin, ruhtinatar, mielihyvin nään mä,
kuin meitä maalaiskorut kaunistaa.
On elomme kuin paimentyttöjen
ja puuhamme kuin noiden onnellisten.
Me seppeleitä teemme. Käsissäni
tää yhä paisuu kirjokukkasista;
sun mieles, ylevämpi aatoksissaan,
on valikoinut sorjan laakerin.

PRINSESSA.
Nää lehvät, aatoksissain sitomani,
pään arvokkaan jo saavat kaunistaa:
Vergiliusta kiittää tahdon näin.
(Hän seppelöi Vergiliuksen rintakuvan.)

LEONORA.
Mun täyden, vehmaan seppeleni kantaa
siis Ludovicon jalo otsa saa.
(Hän seppelöi Arioston rintakuvan.)
Ja leikin kuolottoman mestarille
veronsa kohta tuokoon nuori kevät.

PRINSESSA.
Mä veljeäni kiitän, kun näin varhain
hän meidät maalle toi. Tääll' omin valloin
nyt unelmoida voimme hetket pitkät
me elävämme runon kulta-aikaa.
Tää rakas Belriguardo! Iloisena
tääll' elin monta nuoruuteni päivää,
ja nuori vihannuus ja päivänpaiste
sen tunteen uutena taas mulle tuo.

LEONORA.
Niin, uusi maailma meit' ympäröi!
Puut iki-vihertävät varjossansa
jo virkistystä suovat. Suihkulähteet
taas raikkahasti soivat. Aamutuuli
saa nuoret, norjat oksat keinumaan.
Kuin lapsensilmät, kasvinlavoistaan
meit' armahina katsoo kukkaset.
Jo peitteen estämättä päivä silmää
oranssien ja sitroonien majaan.
On päämme päällä tyyni sinitaivas,
ja etäisinten vuorten harjoilta
kuin utuverho ilmaan haihtuu lumi.

PRINSESSA.
Mä kevään tuloa vain siunaisin,
jos ystävätärtä ei multa veis se.

LEONORA.
Ah, unhoittaa mun suo, kuin pian taas
nää onnenhetket multa ero riistää!

PRINSESSA.
Min ero sulta vie, sen monin verroin
tuo suuri kaupunki taas sulle suo.

LEONORA.
Mua kutsuu velvoitus ja rakkaus
luo puolisoni, kauan kaivanneen.
Vien hälle pojan, jok' on tänä vuonna
kehittynyt ja kasvanut niin paljon,
ja yhdyn hänen isäniloonsa.
Suur', ihana Firenze on, mut aarteet
sen runsaimmatkaan eivät arvollaan
Ferraran jalokiviä voi voittaa.
Firenzen kaupungiksi kansa sai,
Ferraran suuruuden loi ruhtinaat.

PRINSESSA.
Viel' enemmän ne kunnon ihmiset,
joit' onnensattuma toi yhteistyöhön.

LEONORA.
Mi sattumalta yhtyi, hajoo pian.
Mut itsehensä jalo ihminen
voi jalot kiinnittää, kuin teette te.
Te, veljesi ja sinä, yhdistätte
mont' arvoistanne kättä keskenään,
ja suurten isäin arvoiset te ootte.
Tääll' loisti kirkkahaksi syttyneenä
jo valo tieteen, vapaan ajatuksen,
kun raakalaisuus muuta maailmaa
viel' yöhön kolkkoon kietoi. Lapsena
jo maineen, nimen Esten Herkuleen
ja Esten Hippolytuksen ma tunsin.
Kuin Rooma ja Firenze, isältäni
suurt' ylistystä sai Ferrara. Tänne
jo kauan kaipasin; nyt täällä olen.
Petrarca hoidon, suojan täältä sai,
ja täältä esikuvans' Ariosto.
Ei maassa suurta miestä yhtäkään,
ken täällä vieraana ei ollut ois.
Ja etu neron suosinnasta on:
jos hänelle sä vieraslahjan suot,
saat häitä kauniimman sa vastalahjan.
On pyhä paikka, jolla jaloin käynyt
on hyvä ihminen; vuossatain taa
sen sanat, teot säilyy lasten kuulla,

PRINSESSA.
jos heillä herkkä tunto on, kuin sun;
kadehdin usein tuota onneas.

LEONORA.
Jot' itse hiljaa, puhtahasti nautit
kuin harvat. Kas mun täysi sydämeni
koht' ilmaisee, mit' elävästi tunnen;
syvemmin tunnet sa--ja vaikenet.
Ei sua hetken lume häikäise,
ei lahjo sukkeluus, ja imarrus
sun korviis teeskennellen turhaan hiipii.
On aina vakaa mieles, aistis varma
ja sanas suora; aina suuruuteen
sä kiinnyt,--niinkuin itses, tunnet sen.

PRINSESSA.
Tät' älä imarrusta suurinta
jalohon pue vaippaan ystävyyden!

LEONORA.
Vain ystävyys voi oikein ymmärtää
ja tuntea sun arvos kokonaan.
Ja vaikka paljon auttoi myöskin onni
ja sallimus sua siihen, mikä olet,
niin arvos suuri sulle silti jää,
ja yli muiden naisten kunnioittaa
tää aika sinua ja sisartas.

PRINSESSA.
Ei vaikuta tuo minuun, Leonora,
kun muistan vähäisyyttä ihmisen,
ja että senkin muille velkaa on.
Mä äidiltäni opin vanhat kielet
ja menneen ajan teot tuntemaan;
mut tiedoiltaan ja mieleltänsä oli
tytärtään kumpaakin hän suurempi,
ja verrata jos häneen tahdot heitä,
niin etusijan saa Lucretia.
Ja usko: mitä luonto, onni salli
mun saada, koskaan sitä katsonut
en omaksen', en kunniakseni.
Ma iloitsen, kun viisaan miehen puheen
voin ajatuksen mukaan ymmärtää.
Jos menneen ajan miestä arvostellaan
ja hänen tekojansa punnitaan;
tai johtuu keskustelu tieteeseen,
mi kokemuksen kautta laajentuen
ei yksin hyödytä, vaan jalostaa:
kuin puhe arvollisten vaihteleekin,
ma seuraan mielelläni, vaivatta.
Viisasten väittelyä iloin kuulen,
kun voimista, jotk' ihmisrinnan tuskaan
ja autuutehen voivat liikuttaa,
käy puhe sointuva ja innokas;
tai ajattelijan kun puhumaan
saa ruhtinasten maineen-, vallanhimo,
ja silloin äly hieno, joustava,
kuin ainoastaan viisaan miehen on,
meit' opettaa, ei harhaan meitä vie.

LEONORA.
Ja tämän vakaan keskustelun jälkeen
suo tyynen virkistyksen korvalle
ja sydämelle säkeet runoilijan,
jok' armaat, nuoret tunteet elämään
virittää sielussamme lempein soinnuin.
Maat laajat vallitsee sun ylhä henkes,
mun aina mieluisinta viipyä
on runouden saaren lehdikoissa.

PRINSESSA.
Se kaunis maa, on mulle kerrottu
ja uskoteltu, parhaiten vain myrtin
saa kasvamaan. Ja vaikka runottaret
on lukuisat, niin harvoin etsitään
heist' ystävää ja leikki toveria,
vaan mieluumpi ois nähdä runoilijaa,
jok' karttain pakenevan näyttää meitä
ja jotain etsivän, jot' emme me,
ja ehkei hänkään itse täysin tunne.
Ois silloin hupaisaa, jos meidät kohtais
hän hetkell' oikealla, meissä huomais
ihastuin aartehensa, jota etsi
hän kauan turhaan maat ja mantereet.

LEONORA.
En pilastasi pahastua voi;
sen kärki sattuu tosin, mutt' ei syvään.
Mä miehen ansioille arvon suon,
ja teen myös Tassolle vain oikeutta.
Pois näiltä mailta kaipaa katseensa;
ja korvans' yhteissoinnut luonnon kuulee,
mit' tärjoo aikakirjat, elämä,
hän kohta siihen kiintyy sydämellään:
hän hajallisen kokoo mielessään,
tunteellaan elottoman elävöittää.
Hän usein halveksitun koroittaa,
mi ennen arvon sai, sen tyhjäks näyttää.
Tään taikapiirin haltijana käy
tuo kumma mies, ja kanssaan kulkemaan
meit' innostaa ja aatoksemme kietoo:
hän lähestyinkin meistä kauas jää,
hän näyttää meitä katsovan ja näkee
vain henki-ilmestyksen sijallamme.

PRINSESSA.
Sä hellävaroin kuvaat runoilijan,
unelmain hentoin mailla kulkevan.
Vaan myöskin todellisuus hänen mieltään,
ma luulen, voimakkaasti kiinnittää.
Ne kauniit laulut, jotka siellä täällä
näemme puihin kiinnitettyinä,
--kuin kulta-omenat Hesperian uuden
ne tuoksuu,--mielestäs ne eikö ole
hedelmät jalot tosi-rakkauden?

LEONORA.
Myös mua viehättää nuo kauniit lehdet.
Vain yhtä kuvaa mielin rikkahin
hän aina ihannoipi lauluissansa.
Hän tähtein kirkkahasen kunniaan
sen ylentää, sen eessä kumartuu
kuin taivaan pilvein päällä enkelit;
hän niittyin hiljaisuudessa sit' etsii
ja seppeleiksi sitoo kukkaset.
Kun rakastettu poistuu, pyhän hohteen
saa polku, jalan kauniin koskettama.
Kuin satakieli lehväin peitossa
hän lemmensairaan rinnan valitusta
saa lehdot, ilmat soimaan sulontäyttä:
tuo tuska, kaiho sointuva, ei käy
se ohi korvan,--sydämeen se koskee.

PRINSESSA.
Ja ihannoimansa jos tuo hän ilmi,
hän sille antaa nimen Leonora.

LEONORA.
Se nimi sinun on, kuin minunkin.
Ma pahastuisin, jos se toinen ois.
Sen kaksoismerkityksest' iloitsen:
niin voi hän tunteensa sua kohtaan peittää.
Oon tyytyväinen, että minustakin
tään nimen sointu häntä muistuttaa.
Ei siitä lemmestä nyt puhe ole,
mi kokis yksinomaan vallita
ja omanansa pitää ystävätä
ja kademielin muilta vartioida.
Kun ajattelee mielin autuain
sun ylevyyttäs hän, myös iloitkoon
mun keveemmästä olennostani.
Meit' ei hän rakasta--suo anteeks sana!--
hän ilmain äärilt' etsii lempimänsä
ja meidän nimeemme sen yhdistää.
Hän meihin tuntehensa tartuttaa.
Me muka rakastamme miestä, vaikka
vain korkeinta kanssaan rakastamme.

PRINSESSA.
Oot syventynyt tähän tieteeseen
ja lausut asioita, Leonora,
jotk' korvihini vain jää kaikumaan,
ja vaivoin aatoksiini mukautuvat.

LEONORA.
Kuin? Platon oppilasko ymmärtää
ei voisi lörpötystä maallikon!
Kai lienen liian paljon erehtynyt,
mut tiedän: myöskin totta joukoss' on.
Se jalo koulu lempeä ei kuvaa,
kuin toiset, lasna hemmoteltuna;
hän nuorukainen on, ja morsiona
on hällä Psyyke; jumal-neuvostossa
hän jäsen on. Hän rauhaa sydänten
ei häilähdellen, petollisna riistä;
ei heti kiinny muotoon kauniiseen
sen sulon hurmaamana hän, eik' inho
myös mieltään täytä, kun on hurma poissa.

PRINSESSA.
Jo saapuu veljeni! Ei tietää saa
hän, mihin taaskin kääntyi puhelumme;
hän meihin kohdistaisi pilansa,
kuin ennen ivasi hän pukujamme.

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. ALFONSO.

ALFONSO.
En Tassoa, jot' etsin, mistään löydä,
en edes täältä--teidän luotannekaan.
Te hänest' ehkä jotain tiedätte?

PRINSESSA.
Näin eilen häntä vähän, tänään en.

ALFONSO.
On vika vanha hänessä, ett' yksin
hän mieluimmin on, seuraa paeten.
Jos suonkin hälle, että ihmistouhun
hän hylkää rauhan, vapauden vuoksi
ja tarkkaa oman henkens' ääntä vain,
niin tyytyä en enää voi, kun hän
jo ystäväinkin seuraa välttelee.

LEONORA.
Jos erehdy en, moittees, herra, kohta
sa ilomielin vaihdat kiitokseen.
Näin kaukaa tänään hänet kirjoinensa,
hän tauluun kirjoitteli käydessään.
Hält' eilen jonkun vihjauksen sain
ja valmiiks siitä arvaan teoksensa.
Vain pikkupiirteitä hän huolittelee,
sun suosios, niin kalliin hänelle,
nyt vihdoin arvokkaasti palkitakseen.

ALFONSO.
Hän tervetullut olkoon, jos sen tuo,
ja vapautta saakoon pitkäks aikaa.
Niin hartahasti seuraan hänen työtään,
niin paljon iloitsen--ja täytyykin
mun iloita--suurteoksestaan, että
vain kasvaa kärsimättömyyteni.
Ei lopetetuks saa hän, valmiiks ei,
hän yhä korjaa, vitkaan etenee,
taas pysähtyy ja toiveet turhiks tekee:
nään mielipahoin loittonevan ilon,
min luulin lähellä jo olevan.

PRINSESSA.
Mä kiitän huolellista kainoutta,
joll' eespäin verkalleen hän tietään käy.
Vain runotarten suosio ne auttaa,
niin monet säkeet, lujaan sointuliittoon.
Ja pyrkimys vain yks on mielessään:
ett' eheäksi runo pyöristyisi.
Ei kasata hän tahdo taruja,
jotk' kiehtoin huvittavat, lopulta
vain tyhjäin sanain sointuun rauetakseen.
Suo hänen olla, veli! Ajasta
ei riipu arvo hyvän teoksen;
ja jott' ois jälkipolvill' ilo siitä,
saa nykyaika itsens' unhoittaa.

ALFONSO.
Me kahden, rakas sisar, toimikaamme,
kuin yhteis-eduks usein teimme jo.
Jos minä intoilen, sä hillitse;
ja jos sa laimenet, ma kiihoitan.
Niin ehkä hänet pian määrässään
näemme, hartaan toivehemme mukaan.
On silloin isänmaa ja maailma
suurtyötä miehen luomaa hämmästyvä.
Saan mainehesta osan ininäkin
ja hälle elämä taas avautuu.
Ei jalo henki piiriss' ahtaassa
voi täysin kehittyä. Vaikutelmat
niin isänmaan kuin maailmankin hälle
on tarpeelliset. Kiitos sekä moite
on hänen koettava. Tutkimaan hän
niin joutuu itseään ja toisia.
Ei enää erakkuus hänt' uneen kiehdo.
Ei viha tahdo säästää, ystävyys
ei saa; niin taistoin kasvaa nuorukainen
ja pian tuntee mieheks itsensä.

LEONORA.
Siis hyväkseen teet vielä kaikki, herra,
niinkuin jo paljon hälle tehnyt olet.
On kyvyn kasvinehto hiljaisuus,
mut elon myrskysäissä luonne varttuu.
Oi jospa oppis mukaan kehittäisi
hän mielensä ja taiteensa, ett' enää
ei vierois ihmistä, ei luulevaisuus
hänessä pelkoon, vihaan saakka yltyis.

ALFONSO.
Ken ihmistä ei tunne, pelkää häntä,
ja vieroin oppii väärin tuntemaan.
Niin hänen käynyt on, ja vapaa mieli
käy kieroon, kahliutuu nyt vähitellen.
Niin suosiostain usein huolehtii
hän enemmän kuin sopis hälle; monta
epäilee, joista tiedän varmasti,
ettei he vihaa häntä. Sattumalta
voi kirje eksyä, voi palvelija
pois muuttaa hänen luotaan muiden luo,
tai hukkaan joutuu joku paperi:
jo juonta pälyy hän ja petosta
ja mielivaltaa, jossa tuho väijyy.

PRINSESSA.
Me emme, veljeni, saa unhoittaa,
ett' itseens' sidottu on ihminen.
Ja meidän kera käyden ystävämme
jos loukkais jalkansa, niin lempein käsin
tukien häntä, kohta kulkua
me hiljentäisimme.

ALFONSO.
Ois parempi,
jos hänet terveeks saisimme, ja kohta
hän tehokeinot kelpo lääkärein
sais tuta, virkeänä käydäkseen
taas iloll' uuden, terveen elon teitä.
Mut sentään toivon, rakkaat, etten koskaan
sais kantaa syytä tylyn lääkärin.
Teen voitavani, hälle varmuutta
ja luottamusta poveen nostaakseni.
Hän muiden läsnäollen usein selvään
saa nähdä suosioni. Milloin hän
valittaa jotain, sitä tutkitan,
niin äskenkin, kun huoneeseensa luuli
hän murron tehdyn. Jos ei selveydy se,
niin tyynnä esitän, min ymmärrän.
Ja jotta kärsivällisyyskään unhoon
ei jäisi, hälle suon sit' ansiostaan:
mua autatte, sen tiedän, innoin siinä.
Toin maalle teidät nyt ja illalla
palajan kaupunkiin. Antonionkin
pian saatte nähdä. Roomasta hän palaa
ja minut täältä vie. On tehtävää
ja puhuttavaa paljon. Moni päätös
on harkittava, kirje vastattava:
tää kaikki kaupunkiin taas minut vaatii.

PRINSESSA.
Sun kanssas emmekö saa mekin tulla?

ALFONSO.
Te Belriguardoon jääkää vaan ja käykää
Consandolia katsomassa! Vapaat
ja kauniit päivät täysin nauttikaa!

PRINSESSA.
Et siis voi jäädä luoksemme ja täältä
noit' asioita yhtä hyvin huoltaa?

LEONORA.
Pois heti viet Antonion, jonka meille
ois paljon kerrottava Roomasta.

ALFONSO.
Ei käy se päinsä, lapseni, mut kanssaan
niin pian palaan ma, kuin suinkin voin;
hän silloin kertokoon,--te auttakaa
mua palkitsemaan häntä, työssäni
jok' on niin toimellinen taaskin ollut.
Ja kun on kaikki selvitetty taas,
iloa silloin tuokoot nuorten parvet
puutarhoihimme, eikä liikaa lie
jos minuakin joku kaunotar
polulla vilpoisalla silloin kohtaa.

LEONORA.
Lupaamme kyllä silmän ummistaa.

ALFONSO.
Ja minä sääliä, sen tiedättehän.

PRINSESSA (taustaan päin kääntyneenä).
Oon kauan nähnyt Tasson lähestyvän.
Hän astuu hitaasti ja pysähtelee
tuon tuostakin, kuin epäröiden, sitten
käy nopeammin taas, ja vitkailee
jo kohta.

ALFONSO.
Älkää häntä häiritkö,
kun unelmoiden, mietteissään hän kulkee!

LEONORA.
Ei, meidät huomas hän ja tänne käy.

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISET. TASSO.

TASSO (kädessään pergamenttikansinen kirja).
Käyn hitaasti, tään kirjan sulle tuoden,
ja vielä epäröin, sen antaisinko.
Se, tiedän, puutteellinen vielä on,
vaikk' ehkä näyttääkin jo valmiilta.
Mut keskeneräisnä jos arkailin
sit' antaa sulle, murhe uusi siihen
mua pakoittaa: en turhamaiselta,
en kiittämättömältä näyttää tahtois!
Ja niinkuin sanoa voit vain: täss' olen!
jott' ystäväs sua säästäin iloitsis,
niin sanon minäkin vain: ota tämä!
(Hän ojentaa kirjan.)

ALFONSO.
Ilolla lahjas minut yllättää,
teet mulle juhlaksi tään kauniin päivän.
Siis vihdoin käsissä se mulla on,
ja minun omanikin tavallaan!
Jo kauan toivoin sinun päättää voivan
ja vihdoin sanovan: nyt on se valmis!

TASSO.
Jos teitä tyydyttää se, on se valmis;
se näet kokonansa teidän on.
Jos vaivaa siihen käyttämääni katson
tai piirroksia oman kynäni,
niin sanoa voin: teos minun on.
Vaan lähemmin jos katson, mikä sille
sisäisen arvon suo ja merkityksen,
niin näen kohta, ett' on teiltä vain se.
Jos kyllyydestään lahjan armahan
minulle soikin luonto, runonlahjan,
niin sentään onni oikkupää mun työnsi
tylyllä ankaruudell' aina luotaan;
ja milloin pojan katseen hurmasi
maailman kukkurainen ihanuus,
taas kohta nuoren mielen sumensi
ansaitsematon hätä armaan kodin.
Jos sydän laulamahan laikahti,
niin surullisna sieltä laulu nousi,
ja äidin tuskat, isän murehet
mun helkkyi soinnuissani hiljaisissa.
Eloni ahtaudesta sinä yksin
mun nostit vapautehen kauniiseen;
pois huolten pilvet otsaltani pyyhit,
teit vapaaks mun, niin että sieluni
voi lauluun rohkeahan ylentyä;
jos kiitosta siis saanee teokseni,
on teidän ansio ja teos teidän.

ALFONSO.
Sa kaksinkertaisesti kiitoksen
ansaitset kaiken! Kainoudessas meille
tuot kunniata niinkuin itselles.

TASSO.
Kuin selvästi mä tunnenkaan, ett' olen
vain teiltä saanut, mitä tuon nyt teille!
Kuink' itsestään mies nuori, kokematon
pusersi runon? Hänkö keksinyt
on tuiman sodan viisaan ohjauksen?
Se asetaito, jonka voimassaan
tuo kukin urho taiston hetkell' ilmi,
päämiehen äly, uljuus ritarein
ja taisto viekkauden ja valppauden,
--tuo kaikki, viisas, uljas ruhtinas,
opettamaasi onhan, niinkuin oisit
sa johtohenkeni, jok' ilokseen
sois jalon, verrattoman olentonsa
teossa kuolevaisen ilmi tulla?

PRINSESSA.
Nyt nauti työstäs, mi on ilomme!

ALFONSO.
Ja kaikkein parahitten kiitoksesta!

LEONORA.
Iloitse julkisesta maineestasi!

TASSO.
Tää hetki kylliksi on minulle.
Vain teitä muistin tätä luodessani,
ja teitä yksin toivoin miellyttää,
teit' ilahduttaa määrän' oli korkein.
Ken ystävissään maailmaa ei näe,
maailman huomiot' ei ansaitse.
Tääll' isänmaani on ja täällä piiri,
mi viihdytystä suopi sielulleni.
Mä täällä herään, joka vihjeen kuulen,
näen tieteen, hyvän aistin, kokemuksen
ja ajan nykyisen ja tulevan.
On taiteilija arka joukon kesken;
vain teidänlainen tuntee, ymmärtää,
vain hän saa tuomita ja palkita.

ALFONSO.
Ja oma aikas, jälkimaailmas
jos oomme me, ei sovi meidän olla
vain lahjan veltot vastaanottajat.
Tuon runoilijan kauniin voitonmerkin,
min sankarikin, häntä tarvitseva,
suo kateudetta häntä kaunistavan,
näen täällä esi-isäs otsalla.

(Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa.)

Tuon onko toimittanut sattuma
vai henki joku? Turhaan täällä ei
se ole nyt. Vergiliusta kuule:
Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo
ja palkka olihan jo eläissään;
ja meitä ihaillen kun juhlitte,
osansa myöskin eläville suokaa;
jo kuvani on kyllin seppelöity--
viherjä oksa elon osa olkoon.

(Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen päästä ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy.)

LEONORA.
Sä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi
sinulle ikikauniin lehvän tarjoo!

TASSO.
Oi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä,
kuin tämän hetken jälkeen eläisin.

ALFONSO.
Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa,
mi ensi hetkellä sua pelästyttää.

PRINSESSA (pitäen seppelettä ylhäällä).
Suot mulle ilon harvinaisen, Tasso:
sanatta aatokseni ymmärrät.

TASSO.
Käsistäs kallehista taakan kauniin
ma halpaan päähän' otan polvistuin.

(Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä.)

LEONORA (käsiään taputtaen).
Enskerran-seppelöity eläköön!
Kuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!

(Tasso nousee.)

ALFONSO.
Se esikuva vain on kruunun, sua
mi Kapitolioll' on kaunistava.

PRINSESSA.
Sua kuuluvammin siellä tervehditään;
tääll' ystäväin on kiitos hiljainen.

TASSO.
Oi, päästäni pois seppel ottakaa,
pois ottakaa! Se polttaa kulmillani!
Ja niinkuin päivänsäde, liian kuuma,
tapaisi päätäin, tajunvoimani
se tuhoo otsastani. Kuume riehuu
mun veressäni. Anteeks! Tää on liikaa!

LEONORA.
Tää lehvä ennemminkin suojaa päätäs,
sun, jonka kuumat seudut mainehen
on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.

TASSO.
En ansaitse mä viillytystä sitä,
mi sankar-otsaa vain on ympäröivä.
Oi, pilviin nostakaa se, jumalat,
ja kirkastakaa, pääni pääll' ett' aina
yleten väikkyis se, ett' eloni
ois iki-vaellusta sitä kohti!

ALFONSO.
Ken varhain hankkii elon hyvyyttä
hän varhain osaa sille arvon suoda;
ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli
se koskaan pois, mit' omisti hän kerran;
ja omistava varuillansa olkoon.

TASSO.
Ja ken niin tahtoo olla, povessaan
alati valppaan voiman tuntekoon.
Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen
mun jättää voima synnynnäinen tuo,
mi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä
muu neuvoi kohtaamaan! Tään hetken ilo,
tään hetken ihastusko ytimen
lamautti minun jäsenistäni?
Mun vaipuu polveni! Taas kerran näet,
oi ruhtinatar, minut nöyrtyin eessäs!
Mun kuule pyyntöni: se ota pois,
ett' uuden, tuoreen elon tuta saisin,
kuin kauniist' unelmasta havahtuin!

PRINSESSA.
Kun kainon rauhallisna leiviskää,
min jumalilta sait sa, kantaa voit,
myös lehviä näit' opi kantamaan,
--ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on.
Ken kerran otsallaan ne ansiosta
saa tuta, siinä ne häll' aina leyhyy.

TASSO.
Siis suokaa hämilläin mun täältä mennä,
ett' onnessani lehdon suojaan piillä
nyt saan, kuin ennen murheessani tein!
Siell' yksin käyskelen, ei kenkään mieleen
tuo ansaitsematonta onneani.
Ja kirkkaan lähteen kuvastavan miestä
jos sattumalta näen, jok' oudosti
on seppelöity, sekä kahden puolen
puut, vuoret alla taivaan kuultavan
lepäävät mietteissään--, niin minust' on,
kuin Elysiumin mä loihdittuna
näkisin siihen. Kysyn arvellen:
Ken vainaja tuo liekään, nuorukainen
tuo ajan menneen, soma seppel päässään?
Mi ansionsa lie ja nimensä?
Ma varron kauan, mietin: toinen vielä
tulispa, kolmaskin, ja haastellen
kuin ystävykset seuraans' yhtyisivät.
Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat
jos koossa näkisin tuon lähteen luona!
Oi, jospa täällä ois he yhdess' aina,
kuin eläissäänkin lujaan liittyneinä!
Niin raudan rautaan sitoo lujasti
magneetin voima, niinkuin sankarin
ja runoilijan sama pyrkimys.
Homeros itsens' unhoitti ja vihki
elonsa muistolle vain kahden miehen,
ja Aleksander Elysiumissa
Akillest' etsii ja Homerosta.
Oi, jospa saisin minä nähdä heidät,
nuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!

LEONORA.
Jo havahdu! Äl' anna meidän tuta,
ett' aivan halveksut sä nykyaikaa!

TASSO.
Mua juuri nykyaika ylentää;
vain näytän vieraalt',--olen hurmaantunut.

PRINSESSA.
Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan
sa puhut, haastain kanssa henkien.

(Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa jotakin.)

ALFONSO.
Hän tullut on--juur' aikaan parhaaseen!
Antonio!--Hänet tuo--Tuoll' onkin hän jo!

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. ANTONIO.

ALFONSO.
Sua tervehdin, kun itses meille tuot
ja onnen uutisia!

PRINSESSA.
Tervetullut!

ANTONIO.
Voin tuskin lausua, mi mielihyvä
mua virkistää taas teidän luonanne.
Taas edessänne löydän kaiken, mitä
jo kauan kaipasin ma. Teitä näyttää
tekoni, toimintani tyydyttävän,
ja näin saan täyden palkan murheistani,
joit' antoi monet levottomat päivät
tai vartavasten tuhlatut. Meill' on
nyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää.

LEONORA.
Mä myös sua tervehdin, mut vihaisna.
Sa tulet juuri, kun on lähtö mulla.

ANTONIO.
Ett' onneni ei tulis täydeks aivan,
pois sinä päältä otat kauniin osan.

TASSO.
Myös minä tervehdin ja ilokseni
ma seuraa toivon miehen paljonnähneen!

ANTONIO.
Mun huomaat vilpittömäksi, jos joskus
mun maailmaani tahdot katsoa.

ALFONSO.
Vaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle,
kuin toiminut ja menestynyt oot,
niin paljon mull' on vielä kysyttävää,
mitk' oli keinot meille onnelliset.
On tarkoin mitattava askel tuolla
maaperäll' ihmeellisellä, jos omaan
päämäärääsi sen vihdoin toivot vievän.
Ken herrans' edusta vain huolehtii,
sen asema on raskas Roomassa:
kaikk' ottais Rooma, mitään antamatta;
ja jotain saadakses jos sinne menet,
et mitään saa, jos et sä mitään vie,
ja onnes on, jos jotain sentään saat.

ANTONIO.
Ei viisas käytökseni, taitoni
sun toteuttanut tahtoasi, herra.
Mi älypää näet Vatikaanissa
ei tapais mestariaan? Sattumalta
voin monta seikkaa käyttää hyväksemme.
Gregorius sua siunaa tervehtäin.
Tuo vanhus, kruunupäistä arvokkain,
viel' ilomielin muistaa aikaa, jolloin
sun sulki syliinsä. Hän sinut tuntee,
tuo mies, jok' osaa miehet arvioida;
hän sua kunnioittaa suuresti
ja edukses hän paljon tehnyt on.

ALFONSO.
Jos hyvä mielipiteensä on tosi,
ma iloitsen. Mut hyvin tiedäthän,
ett' alla Vatikaanin, jalkains' eessä,
jo vallat näyttää sangen vähäisiltä
ja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat.
Sanohan, mikä parhaiten sua auttoi!

ANTONIO.
Kuin tahdot: paavin jalomielisyys!
On vähyys eessään vähä, suuruus suuri.
Maailmaa vallitakseen, mielellään
sovintoon käy hän naapurien kanssa.
Maapalaa sulle jättämäänsä hyvin
hän pitää arvossa ja ystävyyttäs.
Italia levoss' olkoon, lähellään
hän tahtoo nähdä ystäviä, rauhaa
rajoille saada, jotta johtaa vois
hän kristikunnan voimat tuhoomaan
niin harhaoppiset kuin turkkilaiset.

PRINSESSA.
Ne miehet tutaanko, joit' ennen muita
hän suosii uskottuina lähellään?

ANTONIO.
Saa huomionsa vain mies kokenut
ja luottons', suosionsa toimelias.
Jo nuorna palveltuaan valtiota
nyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa
hoveihin, joit' on usein ennen jo
lähettiläänä nähnyt, ohjannutkin.
Niin selvä maailma on katseelleen
kuin oman valtionsa etukin.
Hänt' toiminnassa nähden kiitetään
ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi,
min hiljalleen hän kypsyttänyt on.
Ei elo kauniimpaa suo näkyä,
kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee,
kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset,
--kuin itseänsä kukin palvelis,
kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.

LEONORA.
Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan
mä läheltä!

ALFONSO.
Kai toimiakses siellä:
vain katsomaan ei tyydy Leonora!
Se eikö hupaista ois, ystävätär,
jos joskus suureen peliin puuttumaan
myös hennot kätösenne saisimme?

LEONORA (Alfonsotle).
Mua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.

ALFONSO.
Oon sulle paljon velkaa entisestään.

LEONORA.
No niin, mä velkaan jään nyt sinulle.
Suo anteeks, kysellä mun rauhass' anna!
(Antoniolle:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?

ANTONIO.
Ei enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus.
Jos mahtimies ei huolta omaisistaan
voi pitää, kansakin jo häntä moittii.
Gregorius heille hiljaa hyödyks on
ja kohtuullisna, palvelukseen maan
nuo kunnon miehet asettain, ja täyttää
yht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.

TASSO.
Myös tieteen, taiteen suojaans' ottaako
hän mielellään? Ja esikuvinaan
häll' onko suurten aikain ruhtinaat?

ANTONIO.
Suo tieteelle hän arvon, hallintoa
mi edistää ja kansain tuntemista;
ja Roomaa kaunistaakseen taidetta
hän suosii, palatseista, temppeleistä
maanpiirin ihmeluomat tehdäkseen.
Ei lähellään saa jouten kukaan olla!
Ken arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!

ALFONSO.
Ja luuletko, ett' asiamme kohta
voi tulla päätökseen, ett' enää ei
he tuonne tänne kylvä esteitä?

ANTONIO.
Ois suuri erhetykseni, jos ei
jo nimikirjoitukses, joku kirje
vois ainiaaksi päättää riitaa tätä.

ALFONSO.
Niin kiittää näitä elinpäiviäni
saan onnen sekä voiton ajaksi.
Näen laajentuneen alueeni, varmaks
sen tiedän vastaisuuden. Sä sen aikaan
sait miekaniskutta; työnkruunun hyvin
oot ansainnut. Sen naiset sitokoot
ens tammilehdosta ja painakoot
armaana aamuna sen ohimoilles.
Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on:
Jerusalemin vallannut on meille,
niin hämmästyttäin uuden kristikunnan,
ja määrän ylhän, kaukaa loistavan,
on rohkein, lujin mielin saavuttanut.

ANTONIO.
Nyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein
kaks seppelpäätä äsken tullessani.--

TASSO.
Kun omin silmines näät onneni,
niin toivon: hämillinen mielenikin
samoilla katsein koe huomata.

ANTONIO.
Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan
Alfonso määrätön. Nyt tuta saat sa,
mit' ennen kukin läheisistään sai.

PRINSESSA.
Kun ensin näät, mit' on hän suorittanut,
kohtuullisiksi meidät huomaat vain.
Tääll' oomme vain ens todistajat tyynet
sen suosion, min tulevainen aika
on hälle suova kymmenkertaisna.

ANTONIO.
Jo teiss' on varma tuki maineelleen.
Ken epäillä sais, kun te kiittää voitte?
Mut sanokaa, ken Arioston päähän
tuon painoi seppeleen.

LEONORA.
Sen minä tein.

ANTONIO.
Sen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa,
kuin seppel laakerinenkaan ei voisi.
Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan
povensa peittää pohjattoman rikkaan,
niin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle
suo ylevyyttä, rakastettavuutta,
tarinan vaippaan verhoo kukkeaan.
Kokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys
ja hengenvoima, aisti, tosihyvän
tajunta puhdas, henkimäisinä
ja ilmi-olentoina sentään elää
ne hänen lauluissaan, kuin näkisimme
ne levoss' alla kukkalehdikoiden,
keveät kukkalumet peittonaan,
päät ruusupauloissa, ja amoriinit
somasti ympärillä ilakoivat.
Ohella runsauden lähde läikkyy,
siin' ihmekalat välkkyy kirjavat.
Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt
ja viidat kaunokarjaa outoa;
vihanta-piilostansa kuje vilkkuu,
ja kultapilven päältä viisaus
aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen,
vaan hulluus harppuansa sointuvaa
lyö vimmaisena riehuin näköjänsä,
vaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää.
Ken uskaltaa tään miehen rinnalle,
sen rohkeus jo lehvän ansaitsee.
Mä pyydän anteeks, että innostuen,
kuin huumattuna, kyllin harkita
en osaa aikaa, paikkaa, sanojani;
nää runoilijathan, nää seppeleet,
tää naisten harvinainen juhla-asu
mun siirtää itsestäni outoon maahan.

PRINSESSA.
Ken yhden ansion niin hyvin huomaa,
myös toisen käsittää. Saat kerran meille
runoista Tasson tulkita, min yksin
sä ymmärrät, min me vain aavistimme.

ALFONSO.
Antonio, tule! Paljon haluan
sult' udella mä vielä. Sitten saat
sä jäädä aina päivänlaskuun asti
seuraksi naisten. Tule! Hyvästi!

(Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia.)

TOINEN NÄYTÖS.

Sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PRINSESSA. TASSO.

TASSO.
Sua arastellen askeleni seuraa,
oi ruhtinatar, tuhat aatosta
mun sielussani myllertää. Mun on,
kuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti
mua viekoitellen: tule! rinnastasi
ma valppaat epäilykses haihdutan.
Mut kun ma puolehesi katson, kun
sanankin kuulen sinun huuliltasi,
uus päivä minua jo ympäröi
ja kaikki sielun siteet aukeavat.
Ma tahdon tunnustaa: mies joka tänne
niin arvaamatta tuli, lempeästi
unesta kauniist' ei mua herättänyt;
ol' olennollaan, sanoillansa minuun
niin kumma teho, että enemmän
kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun
ja itseäni vastaan sodin taas.

PRINSESSA.
On mahdotonta, että ystävä,
niin kauan vierahissa elänyt,
vois heti, meidät jälleen nähtyänsä,
oloihin entisiin taas kotiutua.
Ei sisäisesti muuttunut hän ole;
vain joku päivä kanssaan eläkäämme,
niin kielet verkallensa virittyvät,
siks kunnes kaunis sopusointu taas
ne yhdistää. Kun tietää lähemmin
hän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa,
sun varmaan rinnalle sen runoilijan
hän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks
sinuhun verraten hän kuvaili.

TASSO.
Ah, ruhtinatar, hänen suussansa
mua Arioston maine enemmän
on ilahduttanut kuin loukannut.
On lohdullista tietää kiitettävän,
mit' itse esikuvanansa pitää.
Voi hiljaa sydämessään sanoa:
jos osan arvostansa saavutat,
myös maineestansa osa sulle tulee.
Ei, minun sydäntäni sykähdytti
ja vielä täyttää koko sieluni
olennot maailman tuon elävän,
mi kiertää levotta ja suunnatonna
vain ympär' yhden suuren, perin viisaan,
ja täyttää kuuliaisna ratansa,
min puolijumalansa sille sääti.
Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin
puhetta selvää miehen kokeneen;
mut sikäli kuin kuuntelin ma, ah,
omissa silmissäni alenin;
kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta
jo tyhjiin katoovani pelkäsin.

PRINSESSA.
Ja selvään äsken näytit tuntevasi,
kuin toisillensa elää sankari
ja runoilija, toistaan etsien
ja ilman kademieltä. Ihana
on teko laulunarvoinen, vaan suurta
myös jälkimaailmalle säilyttää
työn suuren tenho runoss' arvokkaassa.
Suojasta vähän yhteiskuntamme
sä tyydy myrskysäitä elämän
kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.

TASSO.
Tääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt,
kuin jalo urhouden palkka on?
Mä tänne nuorna poikasena tulin,
juur' aikaan, jolloin juhla juhlalta
Ferrara maineen keskipisteeksi
kohoovan näytti. Ah, se oli näky!
Sen laajan kentän, jolla loistossaan
ol' urhoin taito esiintyvä, piiri
niin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen
ei päivä moista nähne piankaan.
Siin' istui kaunotarta joukottain
ja nykyajan miestä ylhäisintä.
Sai katseen hämmästyksiin loisto tuo;
näin huudettiin: nuo kaikki isänmaa,
yks, soukka, meren ympäröimä, tänne
on lähettänyt. Liiton jaloimman
he muodostaa, mi koskaan arvioinut
lie kunniaa tai hyvett', ansiota.
Sä yksitellen heitä tarkkaa: kellään
häpeämistä siell' ei naapuristaan!--
Ja sitten portit avattiin. Sä siinä
näit orhit korskuvat ja aseloiston,
soturit tungeskeli, torvet pauhas,
ja räiskyin keihäät murtui, helähtäin
soi iskut kilpihin ja kypäriin,
ja pöly taistelijain kunnian
ja häpeän loi hetkeks pilven peittoon.
Oi, salli minun vetää verho eteen
tään mulle liian kirkkaan näytelmän,
ettei tää kaunis hetki ankarasti
mua muistuttaisi vähäisyydestäni!

PRINSESSA.
Kun jalo piiri tuo ja maineteot
sua kiihti vaivaan, pyrintöön, mä silloin
voin tyytymisen oppiin hiljaiseen
sua, nuori ystäväni, ohjata.
En nähnyt juhlia, joit' ylistit
ja joita silloin tuhat kieltä kiitti,
ja kiittää vielä jälkeen vuottenkin.
Mun hiljaisuudessa, joss' iloista
vain heikon, harhailevan kaiun kuulin,
oi' ajatusta monta, suruisaa,
ja monta kärsimystä kestettävä.
Jo väikkyi silmissäni kuolon kuva,
pimitti leveällä siivellään
maailman vaihtelevat näköalat.
Vain hiljalleen se kaikkos, salli nähdä
mun suloisina, vaikka kalvenneina
kuin verhon läpi elon kirjovärit.
Olentoin elävien liikunnot näin jälleen.
Ma ensi kerran astuin, hoitajaini
viel' auttamana, sairashuoneesta:
Lucretian niin elon-uhkuvana
näin silloin sua tuoden saapuvan.
Sä ensimäisnä, uunna, outona
eloni uuden tielle ilmestyit.
Ma paljon toivoin osaks sun ja mun;
ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.

TASSO.
Ja mulle, joka melun huumaamana,
tuon kaiken loiston soentamana
ja ajamana monen intohimon
sun siskos kanssa kuljin palatsissa
kautt' tyhjäin käytävien, vaieten,
ja sitten huonehesen astuin, jonne
sa pian naistes tukemana saavuit
--mi hetki mulle se! Oi anteeks suo!
Kuin ottaa jumaluuden läheisyys
pois lumotulta kuumeen, hulluuden,
niin haihtui multa kaikki hourekuvat
ja kaikki pyyteet, halut petolliset,
kun kerran katsehesi kohtasin.
Kun halu muulloin haihatellen eksyi
tuhanteen suuntaan, hämilläni nyt
mä itseheni palasin ja opin
parasta kohtaan kaipuun tuntemaan.
Niin etsii aavan rannan hietikosta
mies turhaan helmeä, mi salattuna
on äänetönten kuorten kätköhön.

PRINSESSA.
Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei
Urbinon herttua ois meiltä vienyt
pois sisartamme, lempeästi vuodet
ois meiltä vierreet onness' ainaisessa.
Vaan kaivata nyt saamme kipeästi
tuon armaan naisen raikast' eloisuutta
ja uljuutta ja älyn rikkautta.

TASSO.
Jo liian hyvin tiedän, ettei sulle
sen päivän jälkeen, mi vei hänet, kukaan
sun puhdast' iloasi korvannut.
Kuink' usein rintaani se viilsi, usein
sai lehdon rauha kuulla tuskani!
Ah, huusin, siskolleko yksinään
lie suotu kallis olla kalliilleni!
Muu kukaan eikö luottamustansa
siis ansainne, muu sydän eikö niin
kuin hänen syki? Sammuiko jo äly
ja henkevyys? Jos oivakin, tuo nainen,
oliko yksin kaikki? Anteeks, ah!
Ma usein itseäni ajattelin
ja toivoin jotain sulle olevani,
vain vähän, jotain sentään, teossa,
ei sanoissa; ma tahdoin elollani
omakses sydämeni todistaa.
Mutt' onnistunut en, ja liian usein
toin erhetyksilläni tuskaa sulle,
sun suojelemaas miestä loukkasin,
sen hämmensin, min tahdoit selventää;
niin tunsin joka hetki sinusta
etääntyväni--, lähetä kun tahdoin.

PRINSESSA.
En koskaan, Tasso, ole pahaa luullut
sun tahdostas, ja tiedän, kuinka teet
itselles vahinkoa. Sisareni
voi mukautua kunkin luonteeseen,
vaan sinä tuskin yhteen ystävään
voit vuosikausiin tottua.

TASSO.
Mua moiti!
Mut sano mulle myös: miss' on se mies
tai nainen, jonka kanssa, kuten sun,
ma vapain mielin tohdin puhua?

PRINSESSA.
Sun veljeheni luottaa tulisi.

TASSO.
Hän herrani on!--Mut äl' usko, että
mua vapauden kiihko pöyhistää!
Vapauteen ihminen ei ole luotu,
ja suurta ruhtinasta palvella
on jalon miehen onni kaunehin.
Niin on hän herrani, ja minä tunnen
tään jalon sanan koko laajuuden.
Siis vaiettava mun on, kun hän puhuu,
ja tehtävä, kun käskee, vaikka järki
ja sydän vastustaiskin innokkaasti.

PRINSESSA.
Niin tahto veljeni ei ole koskaan.
Ja kun Antonion oomme saaneet taas,
uus, viisas ystävä on tiedossasi.

TASSO.
Niin toivoin kerran, tuskin enää tohdin.
Kuin paljon oppia ja ymmärrystä
mä hältä saisinkaan! Voin tunnustaa:
on hällä kaikki, mikä multa puuttuu.
Mut--kaikki jumalat jos lahjojansa
on hänen kehdollensa tuoneetkin,
pois sulki kova onni sulottaret;
ja keltä niiden armaat lahjat puuttuu,
voi kyllä paljon omistaa ja antaa,
mut viihdytyst' et löydä rinnaltaan.

PRINSESSA.
Vaan luottaa häneen voi, ja se on paljon.
Et yhdeltä saa pyytää kaikkea.
Jos jotain lupaa hän, sen tekee myös.
Jos on hän ystäväkses antaunut,
niin puutteissas hän sua hoivaa myös.
Te liitto tehkää! Olen ylpeä,
jos pian saan tään kauniin teon aikaan.
Mut älä vastustele tapas mukaan!
Leonorakin on meillä kauan ollut;
hän hieno, soma on, ja hänen kanssaan
on helppo seurustella; häntäkään
et ole lähennyt, kuin toivois hän.

TASSO.
Oon sua totellut, hänt' oisin muutoin
ma kaihtanut, vaan lähestynyt en.
Kuin näyttääkin hän rakastettavalta,
--vain harvoin eessään avoin olla voin,
en tiedä miksi. Ja jos hyvää vain
hän ystävänä sulle tarkoittaakin,
niin tuntuu tarkoitus ja tympäisee.

PRINSESSA.
Se tie ei meitä varmaan konsanaan
vie ihmisseuraan, Tasso! Eksyksiin
tuo polku vie, kautt' yksinäisten viitain
ja äänetönten laaksoin johtaa meidät.
Ain oikukkaammaks mieli käy ja pyrkii
vain kulta-aikaa, jot' ei ulkopuollaan
hän näe, uudistamaan sisässään,
kuin vähän onnistuukin koe tuo.

TASSO.
Oi ruhtinatar, kuinka puhutkaan!
Se kulta-aika, jota turhaan kaipaa
jokainen sydän, minne karkkosi?
Se aika, jolloin yli vapaan maan
kuin nuoret laumat kansat karkeloivat
ja paimenen ja paimentytön peitti
puuvanhus varjoon kukkaisniityllä,
ja nuoret vesat oksiin hentoisiin
hyväillen kietoi lemmen kaihontäyden;
ja luonnotarta viehti heljin hiekoin
syliinsä virta vieno; ruohikkoon
katosi vaaratonna käärme arka;
peloton nuorukainen kohta pakoon
kuritti huiman faunin; joka lintu
vapaitten ilmain teillä, joka eläin,
maan laajan liikkuja, näin inehmolle
viel' lausui: siihen valta, mihin mieli.

PRINSESSA.
Ohitse, ystävä, lie kulta-aika;
mut uudelleen sen luopi jalous.
Jos aatokseni sulle tunnustan:
tuo kulta-aika, min niin kultaiseksi
kuvailee meille runoilija, koskaan
ei lie se ollut paremmin kuin nytkään.
Ja jos se joskus oli, varmaankin
se yhä palata voi samanlaisna.
Sydämet läheiset viel' yhteen liittyy
ja nauttii yhdess' elon onnea;
mut tunnuslauseess', ystäväni, muuttuu
yks sana: siihen valta vain, mi sopii.

TASSO.
Oi, piiri jaloin, hyväin ihmisten
jos saiskin yksin päättää, mikä sopii,
sensijaan, että kukin sopivaksi
sen luulee, mikä häntä hyödyttää.
Me näemmehän, kuinka viisaalle
ja voimakkaalle kaikki sopii, kuinka
hän kaikkeen oikeuttaa itsensä.

PRINSESSA.
Jos tahdot tarkkaan tietää, mikä sopii,
niin kysy mieltä jaloin naisten vain!
On näet heille tärkeintä, ett' on
se kaikki sopivaa, mi tapahtuu.
Kuin muuri, säädyllisyys ympäröi
tuon hentoisen ja herkän sukupuolen.
Miss' säädyllisyys vallitsee, he siellä,
mut tieltä röyhkeyden he pakenee.
Näin eri suuntiin pyrkii sukupuolet:
mies vapauteen, nainen hyvään tapaan.

TASSO.
Me rajut, raa'at, tylyt oommeko?

PRINSESSA.
En sano niin! Vaan kauko-voittoihin
te pyritte, siks ihannoitte voimaa,
ja ikuisuuteen työnne tähdätä
te uskallatte--meitä tyydyttäisi
yks ainoo, rajoitettu saavutus,
mi aina omanamme pysyisi.
Me emme miehen sydämeen voi luottaa,
kuin hellästi se antautuukin meille.
Pois katoo kauneus, jot' yksin sentään
te näytte kunnioittavan. Ja mikään
ei enää kiihoita, se kuollutt' on.
Jos miehet naisen sydämelle arvon
sois täyden sekä tahtois tuntea,
min armaan aarteen kätkeä voi nainen
poveensa uskollista rakkautta;
jos muistot hetkein ihanimpien
jäis aina sielussanne elämään;
jos katsehenne, muulloin selkeä,
myös läpi hunnun, jolla meitä vanhuus
tai taudit verhoaa, vois tunkea;
jos omistus, min tulis rauhoittaa,
halua toisen omaan teiss' ei syttäis:
kas silloin varmaan päivä kauniimpi
ja meidän, naisten, kulta-aika koittais.

TASSO.
Nuo sanat voimakkaasti rinnassani
jo huolen nostaa puoliks uinuneen.

PRINSESSA.
Sa mulle vapahasti mieles avaa!

TASSO.
Oon usein kuullut, näinä päivinäkin,
ja jos en kuullut ois, mun arvata
ois pitänyt se: jalot ruhtinaat
sun kättäs pyytää! Mikä meitä vartoo,
sit' epätoivoon saakka pelkäämme.
On luonnollista, että jätät meidät;
mut kuin me kestää voimme sen, en tiedä.

PRINSESSA.
Sen hetken vuoksi älkää huolehtiko,
sanoa voinpa melkein: älkää koskaan!
Tääll' olla mielin, tänne jäädäkin.
Mua viel' ei mikään suhde houkuta;
ja koska minut pitää tahdotte,
todistakaa se sovullanne, luoden
eloonne onnen ja niin mulle myös!

TASSO.
Oi, opeta mua parhain tekemään!
Mun eloni on sulle pyhitetty.
Kun sua kiittäin, sua ylistäin
mun paisuu sydämeni, silloin vasta
ma tunnen ihmisonnen puhtaimman;
sinussa yksin tunsin jumalaista.
Niin maiset jumalat muist' eroaa
maan lapsista, kuin itse sallimus
käy yli viisaimmankin älyn, tahdon.
Kun aaltoin pauhua me pelkäämme,
he tyynnä katsoo yli ärjy-veen,
mi heidän jalkains' alla kuohuu, kuin se
ois kevyt aalto vain; ei myrskyä
he huomaa, meitä lyövää, hämmentävää;
he tuskin avunhuutoamme kuulee,
vaan meidän, lasten heikkoin, vähäisten,
suo taivaat huokauksin, huudoin täyttää.
Mua kohtaan, jumalainen, usein ollut
oot kärsivällinen; kuin päivä kasteen,
niin katsees kuivasi mun kyyneleeni.

PRINSESSA.
On aivan oikein, että naiset ovat
sua kohtaan ystävälliset: sun laulus
myös heitä monin tavoin ihannoi.
Lie hentoja tai rohkeita, he siinä
ain' ovat jalot, rakastettavat;
ja vihaa jos Armida ansaitseekin,
sulonsa, lempensä sen sovittaa.

TASSO.
Mitk' elävätkin soinnut laulussani,
vain yhden, yhden niistä kiitos on!
Ei henkinäky häilyvä se ole,
mi loistollansa häikäisee ja milloin
käy liki, milloin kauas pakenee.
Oon itse omin silmin nähnyt sen,
tuon kaiken hyvän, kauniin perikuvan;
sen mukaan mitä loin, jää elämään:
Tancredin sankar-rakkaus Chlorindaan
Erminian uskollisuus tyyni, kaino,
Sophronian jalous, Olindan hätä,
--ei varjoja ne ole pettäviä,
ne todelliset on, siks ikuisetkin.
Ja millä enemmän on oikeus
vuossadat elää hiljaa vaikuttain,
kuin jalon lemmen salaisuudella,
min hento, kaino laulu säilyttääpi?

PRINSESSA.
Viel' yhden ansion voin mainita,
mi salaa vaikuttaapi laulussasi:
se hiljaa meitä tenhoo kuulemaan;
me kuuntelemme, tahtoin ymmärtää;
mit' ymmärtää, ei moittia voi sitä;
niin vihdoin valtaakin sun laulus meidät.

TASSO.
Oi ruhtinatar, taivaan mulle avaat!
Ja ellei loisto tää mua sokaise,
pian iki-onnen astuvan sielt' alas
säteitä kultaisia myöten näen.

PRINSESSA.
Jo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan
on meidän intomielin ryhdyttävä;
mut toisia voi kohtuudella vain
tai kieltäymyksen' omaksensa voittaa.
Niin hyveen, sanotaan, ja rakkauden,
jok' on sen sukulainen. Tätä mieti!

TOINEN KOHTAUS.

TASSO (yksinään).
Sa saatko katseen pelottoman, vapaan
jo ympärilles luoda? Yksin olet!
Nää patsaat kuuliko, kuin puhui hän?
Ja onnes näkijöitä mykkiä
sun peljätäkö täytyy? Aurinko
jo nousee elämäni uuden päivän,
mi suurna kohoo yli mennehien.
Alentuu jumalatar luokseni,
mun, kuolevaisen, kohottain. Mi seutu,
mi uusi valtakunta mulle aukee!
Niin ihanasti toivo harras täyttyy.
Unelmoin luokse onnen korkeimman,
mut tämä onni unelmatkin voittaa.
Kuin kuvaileekin mielessänsä valon
ja värit sokea: jos uuden päivän
hän näkee, aisti uus se hälle on.

--Täynn' uljuutt', aavistusta, ilon huumaa
mä tälle tielle astun. Paljon suot
sa mulle, niinkuin lahjojansa maa
ja taivas yltäkyllin tuhlaa meille,
ja vaadit multa, mitä vaatimaan
vain lahja sellainen sun oikeuttaa.
Mun itseäni kieltäin, hilliten
on ansaittava sinun luottamukses.
Mi teko minut eessään ansioitti?
Kuin tulla hänen arvoisekseen voin?

--Hän sinuun luottain arvos sulle soi.

--Niin, ruhtinatar, katsees, sanasi
ain olkoot ainut autuus sielulleni!
Niin vaadi, mitä tahdot: omas olen!

--Hän minut vaivaan, vaaraan, kunniaan
taa taivaanrantain käskeköön tai suokoon
all' lehtoin tyynten mulle kultalyyryn
ja rauhan laulajaks mun vihkiköön:
oon hänen, muovaillakseen saa hän mun;
kaikk' aarteet sydämeni hänen ovat.
Ah, kyvyn tuhatkertaisenkin mulle
jos Luoja soisi, tuskin sittenkään
tunteeni syvän voisin ilmi tuoda.
Mä sivellintä, runohenkeä,
mi jumal-juoman parhaan suloudesta
sai nuoren voiman, toivoisin.--Ei vasta
keskellä puiden, ihmisten saa Tasso
ain' yksin, nääntyin, surren harhaella.
Sun kanssas ei hän enää yksin ole.

--Oi, teko jaloin täällä eteeni
jos ilmestyis, ja ympärillä sen
ois turma kauhein! Kohti rynnistäin
panisin alttiiks eloni, min äsken
mä hältä sain,--kaikk' ystävikseni
parahat pyytäisin mä ihmisistä,
ja hältä viittaus, ja mahdottoman
ma kanssa jalon parven mahtaisin.

--Sa malttamaton, miksi salannut
et tunnettasi, kunnes polvistunut
eteensä oisit kyllin arvokkaana?
Se oli aikees, viisas toivehes.
Mut olkoon niin! On kaunihimpi ottaa
vain lahjana ja ansiotta lahja,
kuin väittää puolittain, ett' oikeus ois
sit' ollut vaatiakin! Riemuin katso!
Niin suuret, avarat on näyt eessäs,
ja mielesi vie toivorikas nuoruus
valoisaan, outoon aikaan vastaiseen!

--Nouse, rinta!--Onnen ilmanala
oi vihdoin helli tätä kasvia!
Päin taivasta se pyrkii, tuhat oksaa
se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa.
Sen hedelmä, sen ilo kantaa suo!
Sen tuorehilta oksilt' armaan käden
koristus kultainen suo korjata!

KOLMAS KOHTAUS.

TASSO. ANTONIO.

TASSO.
Sua tervehdin, jonk' ensi kerran vasta
nyt oikein oivallan! Ei kauniimpi
kenenkään eellä maine käynyt. Terve!
Nyt tunnen sinut ja sun arvosi,
sinulle luottain tarjoon ystävyyttä
ja toivon, ettet myöskään hylkää sitä.

ANTONIO.
Sa anteliaasti tarjoot kauniin lahjan;
sen arvon tunnen sekä tunnustan.
Siis ennenkuin sen otan, miettiä
mun suo,--mull' onko vastalahjaa sulle
sen arvoist', enhän tiedä. Mielelläni
en hätiköis, en näyttäis ylpeältä:
mun harkita suo sunkin puolestasi!

TASSO.
Ken moittis harkintaa? Sen selvään näyttää
tarpeelliseksi joka elon askel;
vaan kauniimp' on, jos sanoo tunto, milloin
ei ole tarvis varovainen olla.

ANTONIO.
Sen kukin mielessänsä miettiköön,
kun itse virheestänsä vastaakin.

TASSO.
Niin olkoon! Voitavani tehnyt olen:
oon noudattanut sanaa prinsessan,
jok' ystäviksi tahtoo liittää meidät.
Pois vetäytyä saanut en, mut myöskään
en tahdo tungetella. Näin siis jääköön!
Kun tutustuttaa aika, toivotumpi
ehk' On se lahja, jonka kylmästi
nyt syrjään työnnät, melkein halveksien.

ANTONIO.
Ne usein maltillista kylmäks sanoo,
jotk' ovat lämpimämmät mielestään
kuin muut, siks että heitä kiihko huumaa.

TASSO.
Sa moitit, mitä moitin, vältän minä.
Vaikk' olen nuori, osaan minäkin
edelle kiihkon panna kestävyyden.

ANTONIO.
Se viisast' on! Ain' ajattele noin!

TASSO.
Mua ohjaamaan sa olet oikeutettu,
sull' onhan vierelläsi ystävätär,
jo kauan koeteltu: kokemus.
Mut usko: sydän kuulee hiljainen
yön, päivän, joka hetken varoituksen
salassa oppii avut, joihin ohjaat,
kuin ois ne uppo-uudet, ankarasti.

ANTONIO.
On kyllä mieluista noin askartaa
vain itsessään, mut liekö hyödyllistä.
Ei itsestänsä tuta ihminen
voi sisintään: hän liiaks suuruutensa
tai pienuutensa mittaa omin mitoin.
Vain muista itseään hän oppii, kukin
vain elämästään tietää, mitä on hän.

TASSO.
Ma kunnioittain yhdyn sanoihis.

ANTONIO.
Kai sentään sulle jotain aivan toista,
kuin minulle, ne sanat merkitsee.

TASSO.
Näin emme toisiamme lähene.
Et viisaasti, et oikein tee, jos väärin
tahallas jotakin sä käsität,
ken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut
ois prinsessan, sun tunsin helposti:
sä, tiedän, hyvää tahdot ja saat aikaan.
Ei sulle oma kohtalos tuo huolta;
sa muita ajattelet, muita autat;
ei elon oikullinen aaltoilu
vie rintas rauhaa. Näin sun käsitän.
Mik' oon ma, etten etsis seuraasi?
Mull' eikö syytä palavasti pyytää
murua edes sala-aarteistasi?
Et kadu, tiedän sen, jos avaat mieles,
ja tiedän: ystäväin oot, jos mun tunnet,
--sit' oonkin ystävää mä kaivannut.
En häpeile, ett' olen kokematon
ja nuori. Pääni ympärillä tyynnä
viel' lepää vastaisuuden kultapilvi.
Mies jalo, minut povellesi paina
ja elon kohtuulliseen nautintoon
mun ohjaa malttamaton mieleni!

ANTONIO.
Yhdessä hetkessä jo vaadit, minkä
vain kypsäll' antaa harkinnalla aika.

TASSO.
Saa aikaan hetkessäkin rakkaus,
mit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva.
En sitä pyydä vain, mut vaadinkin.
Vetoan sinuun hyveen nimessä,
mi liittoon vaatii kunnon ihmisiä.
Yks nimi mun viel' oisko mainittava?
Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar--, hän,
Eleonora, ystäviks sois meidät.
Oi, täyttäkäämme hänen toivonsa!
Luo jumalaisen yhdess' astukaamme
omistain hälle kaiken pyrintömme,
hänelle teon arvokkaimman tehden.

--Siis vielä: täss' on käteni! Se ota!
Äl' enää hylkää, älä kieltäydy,
oi jalo mies, suo mulle nautinto,
tuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen
ehdotta, luottavaisna antautua.

ANTONIO.
Jo kiidät täysin purjein! Tottuneen
sa näytät voittamaan, tiet avaroina,
leveinä portit eessäs näkemään.
Suon kaiken arvon, kaiken onnen sulle
mä mielisti; mut liian selvään näen:
on vielä suuri juopa välillämme.

TASSO.
On ero vuotten, arvon koetellun,
ei tahdon alttiin, siinä kilpaan astuu.

ANTONIO.
Ei tahto loihdi töitä syntymään,
tien liian lyhyeksi rohkeus arvaa.
Päämäärän saavuttanut seppelöidään,
ja ansio jää usein seppeleettä.
Vaikk' onhan seppeleitä köykäisiä,
on monenlaisia: niit' ilman vaivaa
voi usein saada huvikävelyllä.

TASSO.
Mit' auliisti suo tälle jumaluus,
ja tuolta tyyten epää, moista lahjaa
ei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.

ANTONIO.
Jumalten muitten yli Onnetarta
sä kiitä silloin: sokea se onhan!

TASSO.
Myös Oikeuden-jumalatar sitoo
lumeelta jokaiselta silmänsä.

ANTONIO.
Laps onnen Onnetarta ihannoikoon,
sen sadoin silmin kunnon näkevän
hän kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi,
Minervaksi tai muuksi nimetköön,
ja palkaks sanokohon armon-annin,
satunnais-helyn merkiks ansion!

TASSO.
Ei tarvis kieltä selvempää. Jo riittää!
Näen sydämeesi syvälle ja sinut
jo tunnen iäksi! Oi, niin jos tuntis
myös ruhtinatar sinut! Turhaan tuhlaat
sa sanais, katseittesi nuolia.
Ei seppelettä, jota pääni kantaa,
voi langettaa ne lakastumatonta.
Sa kasva ensin ylle kateutesi,
siit' ehkä sitten kanssani voit kiistää!
On seppel mulle pyhin, korkein onni.
Vaan näytä mulle mies, sen saavuttanut,
mä mihin pyrin vasta, sankari,
jost' on vain tarut mulle kertoneet,
tuo esiin runoniekka, vertainen
Homeroksen, Vergiliuksen, tai
viel' enemmän; mies näytä, joka palkan
tään kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka
se kolmin kerroin enemmän kuin minut
sais hämilleen: mun polvistuvan silloin
näet eteen jumal-lahjan antajan;
ja siihen jään mä, kunnes seppeleen
mun päästäni hän siirtää arvokkaampaan.

ANTONIO.
Sen arvoiseks jäät kyllä siihen saakka.

TASSO.
Mua punnittakoon, sit' en välttele;
mut halveksintaa ansainnut en ole.
Ei seppeltä, min mulle ruhtinas
ja ruhtinatar tunnustukseks soivat,
epäillen, ilkkuin halventaa saa kukaan!

ANTONIO.
Tuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle
ei sovi mua kohtaan, tääll' ei lainkaan.

TASSO.
Min sallit itselles, myös mulle sopii.
Pois tuomittuko täältä totuus ois?
Ja palatsiko tyrmä vapaan hengen?
Tääll' onko sorto kunnon miehen osa?
Tääll' ylevyys on vasta oikein paikallaan,
ma, uskon, hengen ylevyys! Se eikö
sais viihtyä maan mahtavien luona?
Saa varmaan! Ruhtinaasen lähentää
meit' aateluus vain, isiltämme saatu;
miksei myös sielun suuruus, jota suonut
ei luonto kaikille, kuin antaa voinut
ei kaikille se suurta sukujuurta?
Vain pikkumaisuus täällä peljätköön,
kateus, häpeäkseen näyttäytyvä:
kuin saastaverkkojaan ei mikään lukki
saa luoda näitten seinäin marmoriin.

ANTONIO.
Mun itse oikeutat sua halveksimaan!
Miest' ystävyyteen, luottamukseen vaatis
uhittelulla poika kiihkomieli!
Kurittomuutes kunnoksiko luulet?

TASSO.
Kuriton ennen teistä nähden, kuin
omissa silmissäni kunniaton.

ANTONIO.
Oot kyllin nuori, jotta hyvä kuri
tien paremman voi sulle neuvoa.

TASSO.
Ja kyllin nuori, kyllin vanhakin
oon uhmataksein epäjumalia.

ANTONIO.
Jos sanasilla, runosilla ollaan,
sä voitonsankariksi pääset varmaan.

TASSO.
Tekoja kerskattavia ei tehnyt
mun ole nyrkkini, mut siihen luotan.

ANTONIO.
Sa luotat sääliin, joka liian kieroon
on vienyt onnes riihattoman riennon.

TASSO.
Oon täysikasvuinen, nyt tunnen sen.
Aseiden uhkapeliin kanssasi
ois mulla pienin halu ollut käydä;
mut yhä paloa sa kiihdät, veri
jo kiehuu, tuskallinen kostonhimo
kuin koski rinnassani kohisee.
Jos olet mies, kuin kehut, tartu miekkaan!

ANTONIO.
Et tiedä kuka, etkä missä olet.

TASSO.
Pyhäkkö pyhinkään ei solvausta
pakoita sietämään. Sa häväiset,
sa tahraat tämän paikan, enkä minä,
jok' uhrin kaunehimman, luottamuksen,
ihailun, rakkauden sulle kannoin.
Sun henkes saastuttaa tään paratiisin,
sun sanasi tään puhtaan salin, eikä
mun sydämeni tunne, joka kuohuu,
pois tahran pienimmänkin torjuakseen.

ANTONIO.
Mi ylhä henki povess' ahtaassa!

TASSO.
On vielä tilaa rintaa avarruttaa.

ANTONIO.
Avartuu sanoistakin monen rinta.

TASSO.
Jos ritar' oot, kuin minä, näytä se!

ANTONIO.
Oon kyllä, mutta tiedän, missä olen.

TASSO.
Siis kera käy, ett' asein saamme kiistää!

ANTONIO.
Sun vaatia ei sovi, siks en seuraa.

TASSO.
Vain raukka turvaa syyhyn tuollaiseen.

ANTONIO.
Ja raukka uhkaa vain, miss' on hän varma.

TASSO.
Ilolla luovun tästä turvasta.

ANTONIO.
Niin, luovu laista, paikka tää ei luovu.

TASSO.
Se anteeks suokoon, että tämän kärsin!
(Paljastaa miekkansa.)
Käy miekkaas, tahi seuraa, jott' en syystä
sua ikuisesti halveksis, kuin vihaan!

NELJÄS KOHTAUS.

ALFONSO. EDELLISET.

ALFONSO.
Mik' outo riita tääll' on riehahtanut?

ANTONIO.
Oi ruhtinas, mun tyynnä seisovan
näet tämän raivon-villitsemän eessä.

TASSO.
Sua rukoilen kuin jumaluutta: katsees
minua varoittaen hillitköön!

ALFONSO.
Antonio, kerro, Tasso, sano mulle:
kuin tunkeunut on riita talooni!
Kuin villitsi se teidät, viisaat miehet,
kun hurjuuteen sen lain ja tapain tieltä
näen teidät riistävän? Mä hämmästyn!

TASSO.
Et tunne meitä molempia, luulen.
Tuo mies, niin muka jalo, viisas, mua
on raa'asti ja ilkkuin kohdellut,
kuin tuhma, raukkamainen ihminen.
Ma luottain lähestyn, hän pois mun työntää;
ma hartaan rakkauteni hälle tarjoon,
--hän aina katkerammin kiihoittaa
ja suonissani veren puhtaimman
sapeksi muuttaa. Anteeks suo! Mun täällä
näit vihan raivossa. Hän alkusyy
on kaikkeen, jos ma syylliseksi jouduin.
Hän loimuun kiihti liekin, mi mun huumas
ja vahingoitti meitä molempia.

ANTONIO.
Hän yltyi ylhään runohurmioonsa!
Mua ensiks, ruhtinas, oot puhutellut,
ja multa kysynyt; nyt minäkin
kai vuoron saan tään kerkeämmän jälkeen.

TASSO.
Niin kerro, kerro, sana sanalta!
Ja selväks ilme, tavu jokainen
tee tälle tuomarille, jos vaan tohdit!
Sa toistamiseen solvaa itseäsi,
todista omaa syytäs! Sit' en kiellä
henkäisyn, suonen sykähtämän vertaa.

ANTONIO.
Jos viel' on puhuttavaa sulla, puhu!
jos ei, niin vaiti, älä keskeytä!
Siis, herrani, ken riidan alkoi, minä
Vai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on?
Se etäinen on kysymys ja vielä
kai toistaiseksi paras heittää sikseen.

TASSO.
Kuin niin? Kai ensi kysymys on se,
ken oikeassa on, ken väärässä.

ANTONIO.
Ei varsin, vaikka mieli suhdaton
niin luuleekin.

ALFONSO.
Antonio!

ANTONIO.
Armollinen,
sua tottelen, mut olkoon vaiti hän!
Mun puhuttuani hän jatkakoon.
Saat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon:
en haastaa oikeuteen, en syyttää häntä
ma voi, en itseäni puolustaa,
en antaa vaatimaansa hyvitystä:
ei edessäsi vapaana hän seiso.
Hän alaisena lain on ankaran,
jot' armos korkeintaan voi lieventää.
Mua uhkas täällä hän ja taistoon vaati;
ja tuskin sulta salas paljaan miekan.
Jos väliimme et sinä ehtinyt,
myös minä syylliseksi tullut oisin
ja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.

ALFONSO (Tassolle).

Et hyvin tehnyt.

TASSO.
Oma sydämeni
vapauttaa minut, sinun varmaan myös.
Niin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan
myös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas
hän mua sanoin salakähmäisin
ja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky
vereeni nopeasti kieleltään,
kuin liehtoi vain hän mielenkuohuani!
Hän kylmän tyyneytensä säilytti,
mua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne,
et tunne, etkä tule tuntemaan!
Eteensä ystävyyteni toin kauniin,
mut lahjani hän heitti jalkoihini.
Jos syttynyt ei sieluni ois silloin,
se aina arvoton sua palvelemaan,
sun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain
ja tämän paikan unhoittanut olen!
En millään pohjalla saa raukka olla,
sijalla millään alennusta sietää.
Jos milloin rinnastani haihtunee
se tunto, silloin rankaise, pois työnnä
ja iäks silmäis eestä minut hylkää!

ANTONIO.
Helposti taakat kantaa nuorukainen,
syyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan!
Se kummaa ois, niin ellei tunnettu
ois runouden lumovoima, joka
lyö mahdottoman kanssa leikkiänsä
niin mielellään. Mä tuskin uskon, että
myös sinä, herrani, ja palvelijas
niin turhaksi tään teon arvaatte.
Jokaista majesteetti suojelee,
ken häntä lähestyy kuin jumaluutta
ja hänen vihittyä asuntoaan.
Kuin luona alttarin sen kynnyksellä
myös talttuu intohimo jokainen.
Ei miekka välky siellä, sana uhkaa,
ei solvauskaan vaadi kostoa.
Sen ulkopuolla katkeruudelle
ja vihalle jää kyllin kiistatilaa.
Ei uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon.
Takeeksi turvan taattos perustivat
nää muurit, pyhäköksi arvolleen
ne asettivat, viisaasti tään rauhan
lain kurill' ankaralla säilyttivät;
maanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi,
ken rikkoi; arvoa ei katsottu,
ei sääli oikeutta sitonut;
pelästys ilkiönkin valtasi.
Nyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen
taas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon
ja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra,
ja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä
velvollisuuden vaeltaa, jos laki
ja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?

ALFONSO.
Mun puolueeton mielen' ymmärtää
viel' enemmän kuin sanoakaan voitte.
Ois kaunihimpi ollut päivänne,
jos syytä tähän sanaan ei ois mulla.
Näet liki oikeutta täss' on vääryys.
Sua jos Antonio on loukannut,
hän velvollinen hyvittämään sua
on jollain tavoin, niinkuin vaadit sa.
Välittäjänne mielelläni oisin.
Mut, Tasso, vankeudella sovitat
sä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle,
niin lievennän myös lakia sun tähtes.
Nyt meidät jätä! Huoneessasi pysy
ja itseäsi yksin vartioi!