TARPEETON IHMINEN

Kirj.

Ivan Sergejevitsh Turgenjev

Venäjän kielestä suomentanut

Martti Wuori

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.

Ivan Turgenjev.

Ivan Sergejevitsh Turgenjev, synt. Orjolissa v. 1818, kuol. huvilassaan Bougivalissa lähellä Parisia v. 1883, on, kuten tunnettu, Venäjän suurimpia, maailmanmaineen saavuttaneita kirjailijoita. Hänen isänsä, ent. ratsuväenupseeri, oli varakas tilanhaltija ja äitinsäkin puolelta sai hän, tämän sedältään perimän, suuren maatilan omakseen. Kirjailijan isä ja äiti olivat hyvin omituisenluontoisia ihmisiä ja sen vuoksi hän poikasena saikin »kokea kovin vähän hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan näki paljon tilanhaltijani kovuutta talonpoikia ja palvelusväkeä kohtaan», kuten eräs hänen elämäkertansa kuvaaja sattuvasti sanoo, viitaten sillä muutamaan peruspiirteeseen Turgenjevin kirjailijaluonteessa. Vaikuttihan näet Turgenjev meilläkin suomennoksina jo aikoja sitte tunnetuilla »Metsämiehen muistelmillaan» aivan suoranaisesti maaorjuuden lakkauttamiseen Venäjällä. Kodissaan sai Turgenjev, lahjakas poika kun muuten oli, jo pienestä pitäen oppia kieliä, niin että hän täydellisesti hallitsi ranskan, saksan ja englannin kielet, tuli 11 vuoden vanhana Moskovaan kouluun ja jo 16-vuotiaana pääsi hän ylioppilaaksi. Pietarin yliopistossa suoritti hän kandidaattitutkinnon ja harjoitti sen jälkeen parisen vuotta opintoja vielä Berlininkin yliopistossa, niin että, kuten sama hänen elämäkertansa kirjoittaja sanoo, »semmoisella suurella kielitaidolla, niin laajoilla, monipuolisilla tiedoilla, niin hyvällä ymmärryksellä ja muistilla, niin suurella kyvyllä ja niin perinpohjaisella Venäjän kansan elämän tuntemuksella varustettuna ei ole yksikään venäläinen kirjailija häntä ennen esiintynyt kirjallisuudessa». Palattuaan opintomatkaltaan Venäjälle Turgenjev, riitaannuttuaan äitinsä kanssa tämän alustalaisiaan kohtaan osoittaman julmuuden tähden, jäi kokonaan vaille aineellista toimeentuloa ja oli pakoitettu jonkun ajan olemaan virkamiehenä Pietarissa. V. 1850 hänen äitinsä kuoli ja näin jouduttuaan mitä rikkaimman maatilan haltijaksi Turgenjev, joka silloin jo oli julkaissut ensimäiset kertomuksensa »Metsämiehen muistelmista», itse ensimäisenä vapautti maaorjansa, järjestäen heidän olonsa niin, että pakollisten päivätöiden sijasta saivat suorittaa rahaveron heille viljeltäväksi annetusta maasta. Maatilallaan, jatkaen kirjallista tointaan, vietti Turgenjev useita vuosia, mutta muutti sitte ulkomaille, asuen hellien ystävyyssiteiden yhdistämänä kuuluisan laulajattaren Viardot-Garcian perheeseen, milloin Baden-Badenissa, milloin Lontoossa ja lopuksi Parisissa, jossa, niinkuin sanottu, kuolikin.

Turgenjevin suuret romaanit: »Rudin», »Aattona», »Aatelispesä», »Isät ja pojat» ja »Savua», jotka tekivät hänet kuuluisaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi ulkomaillakin ja joissa kussakin osaltaan kosketellaan jotakin puolta Venäjän yhteiskunta-elämän kehityksestä, ovat hyvin tunnetut suomalaistenkin kirjallisuuden harrastajain piirissä. Ehkäpä on niitäkin, jotka hyvin muistavat hänen pienempiäkin kertomuksiaan, esim. »Asjan», »Mumun», »Ensi lemmen» ja »Kevätpuroja» ja näytelmän (jommoisia hän myöskin on muutamia kirjoittanut) »Kuukausi maalla». Kaikista näistä teoksista huokuu lämmin, rakastava runoilijapersoonallisuus, myötätunto ihmistä kohtaan yleensä, mutta varsinkin venäläistä naista kohtaan sekä myöskin rakkaus lapsiin, eläimiin ja luontoon. Ja paitsi maaorjuutta ja venäläistä naista on se henkilöhaahmo, jota Turgenjev nimittää tarpeettomaksi ihmiseksi yhteiskunnassa, olennainen puoli hänen kirjallisessa tuotannossaan.

Tämä viimeksi mainittu tyyppi kuvataan oikealla nimellään siinä kertomuksessa, jonka nyt tarjoamme suomalaisille lukijoille, jopa sellaisen kaikki alttiiksi- ja anteeksi-antavan naisen rinnalla, joka on tämän venäläisten naisluonteiden etevän kuvaajan ja suuren kertojakyvyn lempihenkilöitä. Kun sitä paitsi tässä samassa kertomuksessa tuon tuostakin aivan kuin kaupan päälliseksi annetaan mitä hurmaavimpia luonnonkuvauksia ja hiljaista huumoriakin paikotellen ilmenee mitä tarkimman luonteen kuvauksen ja hienosäikeisimmän sielullisen erittelyn ohessa, niin näemme siinä juuri kuin pienoiskuvassa tämän suuren venäläisen kirjailijan viehättävimmät ominaisuudet edustettuina. Se surullinen lemmentarina, joka tämän »tarpeettoman ihmisen» päiväkirjassa niin koruttomasti, mutta säälittävästi kerrotaan, tulee varmaankin herättämään meilläkin mitä suurinta mielenkiintoa.

Ovetshi-Vodin kylässä 20 p. maaliskuuta 18...

Lääkäri lähti vastikään luotani. Pääsinpäs vihdoinkin selville! Vaikkapa kuinka viekastelikin, täytyi hänen lopulta lausua mielipiteensä.

Niin, minä kuolen pian, hyvinkin pian. Kun jäät lähtevät joista, niin luultavasti minäkin viimeisen lumen mukana lähden... Minne? Jumala sen tietää! Myöskin mereen. No, kun kuollakseen, niin parasta kuolla keväällä.

Vaan eikös ole naurettavaa ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa kenties paria viikkoa ennen kuolemaansa? Mitäpäs siitä! Ja milläs neljätoista päivää on vähemmän kuin neljätoista vuotta, neljätoista vuosisataa? Iankaikkisuuteen verrattuna, sanotaan, kaikki ei ole mitään; mutta siinä tapauksessa iankaikkisuuskaan ei ole mitään. Minä taidan tässä ruveta järkeilyyn: se on huono merkki — jokohan arveluttaa? — Parempi on kertoa jostakin. Ulkona on märkä, tuulinen ilma enkä saa mennä ulos. Mitäpä minä kertoisin? Taudeistaan kunnon mies ei puhu koskaan; kirjoittaa kertomus ei kuulu minun alaani; mietteet korkealentoisista asioista taas eivät ole voimieni mukaisia; kuvata oloja ympärilläni ei minua liioin huvita ja olla joutilaana on ikävää, lukemaan taas olen laiska. No! Kerronpahan sitte itselleni koko oman elämäni. Mainio ajatus! Kuolemaa odottaessa se sopii varsin hyvin eikä ole loukkaavaa kellekään. Minä siis alan.

Minä synnyin noin kolmisenkymmentä vuotta sitte. Vanhempani olivat jotensakin varakkaita tilanhaltijoita. Isäni oli innokas peluri, äitini ankaraluontoinen nainen... hyvin kunnollinen ihminen. Vaan en ole tuntenut naista, jonka avut olisivat tuottaneet minulle vähemmän iloa. Hän vaipui näitten hyveittensä painon alle ja kiusasi kaikkia, alkaen omasta itsestään. Elämänsä viitenäkymmenenä vuotena ei hän kertaakaan levännyt, laskenut työtä käsistään; hän puuhasi ja aherteli aina kuin muurahainen — ja ilman mitään hyötyä, jota ei voi sanoa muurahaisesta. Uupumaton mato kalvoi häntä yötä päivää. Yhden ainoan kerran vain näin hänet aivan levollisena, nimittäin, ensimäisenä päivänä hänen kuolemansa jälkeen, kun hän oli arkussaan. Häntä silloin katsellessani minusta todenperään näytti, että hänen kasvoistaan kuvastui hiljasta hämmästystä; puoleksi avonaisista huulista, vajonneista poskista ja leppeistä, liikkumattomista silmistä ikäänkuin puhalsivat vastaan sanat: »kuinka hyvä onkaan pysyä paikoillaan!» Niin, hyvä, hyvä on vihdoinkin vapautua riuduttavasta elämän tietoisuuden tunteesta, pääsemättömästä ja levottomasta olemassa olemisen tunteesta! Mutta eihän nyt siitä ole puhe.

Ihmiseksi ylenin huonosti, enkä hauskastikaan. Isä ja äiti rakastivat minua, vaan ei siitä elämäni ollut helpompi. Isällä ei ollut valtaa omassa talossaan eikä arvoakaan, mies kun oli, joka ilmeisesti oli häpeällisen ja turmiollisen paheen orja. Hän oli tietoinen omasta lankeemuksestaan ja kun ei hänellä ollut voimia vapautua rakkaan intohimonsa kahleista, niin koetti hän ainakin alati ystävällisellä ja vaatimattomalla ulkomuodollaan ja väistelevällä nöyryydellään voittaa esikuvallisen vaimonsa suopeuden. Äitini kantoi todellakin kovan osansa sillä hyväavuisen naisen kauniilla ja ylevällä pitkämielisyydellä, jossa usein on paljon itserakasta ylpeyttä. Hän ei koskaan soimannut isää mistään, vaan antoi hänelle viimeiset rahansa ja maksoi hänen velkansa. Isä taas ylisteli äitiä sekä hänen edessään että takanaan, mutta kotona ei viihtynyt olemaan ja osoitti hellyyttään minulle salaa ikäänkuin itse olisi peljännyt tartuttaa minuun läsnäoloaan. Mutta silloin hänen rumentuneet kasvojensa piirteet uhkuivat sellaista hyvyyttä, sairaanomainen ivan ilme hänen huulillaan muuttui silloin niin liikuttavaksi hymyksi, hänen hienojen ryppyjen ympäröimät ruskeat silmänsä kirkastuivat silloin sellaisesta rakkaudesta, että ehdottomasti painalsin poskeani hänen kyyneleiden kostuttamaa, lämmintä poskeaan vastaan. Nenäliinallani kuivasin noita kyyneleitä ja ne valuivat uudelleen itsestään kuin vesi laitojaan myöten täytetystä lasista. Rupesin itse itkemään ja hän lohdutteli minua, silitteli selkääni kädellään ja suuteli väräjävin huulin kasvojani yltä yleensä. Vielä nytkin jo yli kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, muistellessani isä raukkaani, äänettömät nyyhkytykset kuristavat kurkkuani ja sydän sykkii, sykkii niin lämpimästi ja katkerasti, riutuu niin tuskallisesta säälintunteesta, ikäänkuin sillä vielä olisi pitkä aika jäljellä sykkiä ja jotakin sääliä!

Äitini sen sijaan kohteli minua aina samalla lailla, ystävällisesti, mutta kylmästi. Lasten kirjoissa tapaa usein sellaisia moraalisoivia ja oikeudenmukaisia äitejä. Hän minua rakasti, vaan en minä häntä. Niin, minä vieroin kunnollista äitiäni ja rakastin intohimoisesti paheellista isääni.

Mutta nyt jo riittää täksi päiväksi. Alku on olemassa ja lopusta, tulkoon siitä minkälainen tahansa, minun ei tarvitse huolehtia. Se riippuu taudistani.

21 p. maaliskuuta.

Tänään on ihana ilma: lämmin, kirkas; auringon säteet leikkivät iloisesti nuoskealla lumella; kaikki loistaa, höyryää, tippuu; varpuset tirskuvat kuin hullut sulaneilla, tummilla aidoilla; kostea ilma, kiihdyttää suloisesti ja hirvittävästi rintaani. Kevät, kevät on tulossa! Istun ikkunan edessä ja katselen kedolle toiselle puolen jokea. Oi, luonto, luonto! Minä niin kovasti sinua rakastan ja sinun uumenistasi nousin kuitenkin elämäänkin kykenemättömänä. Tuossa hyppii urosvarpunen siivet harallaan, huutaa — ja jokainen ääni sen huudossa, jokainen tönöllään oleva höyhen sen ruumiissa uhkuu terveyttä ja voimaa...

Seuraako siitä mitään? Ei mitään. Se on terve ja sillä on oikeus tirskua ja pöyhistellä, vaan minä olen sairas ja tuomittu kuolemaan — siinä kaikki. Enempää siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Itkettävät luontoon vetoamiset ovat kauhean naurettavia. Palatkaamme kertomukseen!

Ihmiseksi ylenin, kuten sanottu, hyvin huonosti, enkä hauskasti. Veljiä ja sisaria minulla ei ollut. Minut kasvatettiin kotona. Ja mitäpä työtä äitini olisi tehnyt, jos minut olisi pantu johonkin kasvatuslaitokseen? Sitä vartenhan lapsetkin ovat olemassa, ettei vanhempien olisi ikävä.

Me asuimme suurimmaksi osaksi maalla; toisinaan matkustimme Moskovaan. Minulla oli, niin kuin tavallista on, hoitajani ja opettajani; niistä on painunut mieleeni varsinkin eräs laiha ja meltomielinen saksalainen, Rickmann nimeltään, tavattoman surkea ja kohtalon kolhima olento, jota hyödyttömästi kalvoi näännyttävä ikävä kaukaiseen kotimaahan. Kun tavan mukaan, uunin liepeellä, ahtaan etusuojan tukehduttavassa ilmassa, jossa tuntui happamen kaljan lemu, partasuinen hoitajani Vasili, liikanimeltään Gusinja, iänikuiseen siniseen kauhtanaansa puettuna istui ja pelasi viimeistä tikkiä kuskimme kanssa, joka hiljan oli saanut uuden lampaannahkaturkkinsa ja pettämättömät rasvanahkasaappaansa, niin lauleli Rickmann väliseinän takana:

Herz, mein Herz warum so traurig?
Was bekümmert dich so sehr?
S'ist ja schön im fremdem Lande —
Herz, mein Herz — was willst du mehr?

(Sydän, sydän, miksi kaipaat?
Mist' on murhe sulla ain'?
Onhan vieras maakin kaunis —
Sydän, tyydy siihen vain!)

Isän kuoltua me muutimme kokonaan Moskovaan. Olin silloin kahdentoista vuotias. Isäni kuoli yöllä halvaukseen. Sitä yötä en unhota koskaan. Nukuin sikeästi kuten tavallisesti kaikki lapset nukkuvat, mutta muistan, että unissanikin olin kuulevinani raskasta ja määräperäistä korinaa? Yht'äkkiä tunsin, että joku kosketti olkapäähän! ja sysäsi minua. Aukaisin silmäni: edessäni seisoi hoitajani. — Mikä on? — Menkää, menkää; Aleksei Mihailovitsh tekee lähtöä... Kuin mieletön syöksyin vuoteeltani makuusuojaan. Siellä näin isän makaavan pää taaksepäin heitettynä, ihan punaisena ja vaikeasti hengittäen. Ovella seisoi palvelusväkeä pelästyneen näköisenä; eteisessä joku kysyi käheällä äänellä: »onko lähetetty lääkäriä hakemaan?» Pihalla tuotiin hevonen ulos tallista, portti narahti; huoneessa paloi talikynttilä lattialla; äiti tuskitteli, silti kuitenkaan kadottamatta soveliaisuutta ja oman arvonsa tuntoa. Heittäydyin isäni povelle, halailin häntä kuiskaten: »pappa, pappa...» Hän makasi liikkumattomana ja omituisesti tirkistäen silmillään. Katsoin häntä kasvoihin — ääretön kauhu pidätti hengitystäni; pelosta aloin vikistä kuin kovasti kiinni siepattu lintu — minut otettiin ja vietiin pois. Vielä edellisenä iltana hän, ikäänkuin aavistaen loppuaan, oli hellästi ja surumielisenä hyväillyt minua. Saapui uninen ja karhea lääkäri, josta pahasti löyhki viina. Isäni kuoli hänen käsiinsä ja seuraavana päivänä minä, surusta aivan typertyneenä, seisoin kynttilä kädessä pöydän ääressä, jossa vainaja lepäsi, ja mielettömänä kuuntelin lukkarin kumeaäänistä veisuuta, joka silloin tällöin vuorotteli papin heikomman äänen kanssa; kyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, huulilleni, kaulukselleni, kalvosimilleni; minä menehdyin kyyneleihin ja katselin hellittämättä ja tarkkaan isäni liikkumattomiin kasvoihin aivan kuin olisin jotakin odottanut häneltä; äitini sillä välin taas kumarteli maahan asti, hitaasti kohottautuen ja ristien silmiään, kovasti painaen sormiaan otsaansa, olkapäihinsä ja rintaansa. Päässä ei minulla ollut yhtäkään ajatusta; ruumiini oli raudan raskas ja minä tunsin, että jotakin kauheata tapahtui minulle... Kuolema vilkaisi minua silloin silmiin ja huomasi minut.

Muutimme Moskovaan isän kuoltua hyvin yksinkertaisesta syystä: maatilamme näet myytiin huutokaupalla velkojen tähden — ihan tyysti, lukuunottamatta yhtä ainoata talon pahaista, sitä, jossa minä nyt päätän erinomaista elämääni. Tunnustan, että silloin, nuori kun olin, surin tuota kotimme myyntiä tahi oikeammin surin sitä puutarhamme tähden. Sillä siihen puutarhaan liittyvät miltei ainoat valoisat muistoni; sinne minä eräänä hiljaisena kevätiltana hautasin parhaimman ystäväni, töpöhäntäisen ja vääräsäärisen vanhan koiramme »Triksin»; siellä minä muinoin, korkeaan ruohoon kätkeytyen, söin varastettuja omenia, punaisia makeita Novgorodilaisia; siellä myöskin ensi kerran vattupensaikossa, kun marjat olivat kypsyneet, näin sisäkön Klaudian, joka, vaikka pystynokkainen olikin ja aina nauroi nenäliinaansa, herätti minussa niin helliä tunteita, että hänen läsnäollessaan tuskin saatoin hengittää, riuduin rakkaudesta vaieten vain, vaan kerran sitte, pääsiäissunnuntaina, kun hänen vuoronsa tuli suudella minun, talon lapsen kättä, vähällä itse olin langeta suutelemaan hänen läntälleen astuttuja vuohennahkakenkiään. Voi Jumala! Joko siitä todellakin on kaksikymmentä vuotta? Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin ihan äskettäin vielä olisin ratsastanut takkuisen raudikkomme selässä pitkin puutarhan aitausta ja kohottautuen jalustimille noukkinut kaksivärisiä lehtiä lehmuksista! Niinkauan kuin ihminen elää ei hän tunne omaa elämäänsä: samoin kuin ääni, se vasta jonkun ajan kuluttua alkaa hänelle selvetä.

Voi, sinä puutarhani, voi, te pienen lammikon luona olevat umpeen kasvaneet tiet, voi, sinä pikku hiekkapaikka rappeutuneen tokeen alla, josta minä ongin kaloja! Ja te korkeat koivut pitkine riippuvine oksinenne, joiden takaa aina ennen kylätieltä kuului, kolisevilta rattailta, ajajan alakuloinen laulu, — teille lähetän minä viimeiset hyvästini! Elämästä erotessani teitä kohti vain kurotan käteni. Vielä kerran tahtoisin vetää henkeeni koiruohon kitkerää hajua, leikatun tattarin makeata tuoksua kotiseutuni pelloilla, vielä kerran tahtoisin kaukaa kuunnella pitäjämme rämisevän kirkonkellon yksitoikkoisia läppäyksiä; vielä kerran loikoa tammen viileässä varjossa tutun virranrepeämän partaalla; vielä kerran silmin seurata tuulen nopeata tietä, kun se tummana juovana juoksee niittymme kultana kellahtavaa heinikkoa pitkin.

Ah, miksi tämä kaikki? Mutta tänään en jaksa jatkaa. Siis huomiseksi.

22 p. maaliskuuta.

Tänään on taaskin kylmä ja sumuinen ilma. Sellainen ilma on paljon sopivampi. Se soveltuu työhöni. Eilinen päivä herätti minussa ihan turhanpäiten kaikellaisia joutavia tunteita ja muistoja. Toiste se ei enää uudistu. Hentomieliset tunteen purkaukset ovat kuin lakritsi ikään: ensi pureksimatta se on aika hyvää, vaan sitte syntyy jo äitelä maku suuhun. Käyn siis suoraan ja tyynesti kertomaan elämästäni.

Niinmuodoin olimme muuttaneet Moskovaan...

Mutta päähäni pälkähtää, tokko oikein maksaa vaivaa kertoa elämästäni.

Ei tosiaankaan maksa vaivaa... Elämäni ei missään suhteessa eronnut monen muun ihmisen elämästä. Kotini, yliopisto, palvelus alemmissa viroissa, virkaero, pieni tuttavapiiri, oikea köyhyys, vaatimattomat huvitukset, hiljaiset toimet, kohtuulliset elämän toiveet, — eikös ne ole kaikille tuttuja, vai kuinka? Ja sen tähden en ryhdykään elämästäni kertomaan, saatikka kun kirjoitan vain omaksi huvikseni; ja jos menneisyyteni ei minusta itsestänikään näytä kovin hauskalta eikä liioin surulliseltakaan, niin varmaankaan siinä sitte ei mitään huomiota ansaitsevaa olekaan. Mieluummin koetan sitte kuvata itselleni omaa luonnettani.

Mikä mies minä olen?... Voidaan huomauttaa, ettei siitä kukaan välitä. Myönnän. Mutta minähän olen kuolemaisillani, totta totisesti, olenkin, ja ennen kuolemaa kai on anteeksi annettavaa halu tietää, mikä lintu minä muka olen ollut.

Tarkkaan harkittuani tätä tärkeätä kysymystä ja kun ei minulla muuten ole vähintäkään aihetta liian katkerasti puhua omasta itsestäni, kuten tekevät ihmiset, jotka ovat kovin vakuutetut omista ansioistaan, täytyy minun tunnustaa yksi asia: olen ollut ihan tarpeeton mies tässä maailmassa tahi pikemmin ihan joutava lintu. Ja sen minä aion todistaa huomenna, sillä tänään minä yskin kuin vanha lammas ja hoitajattareni Terentjevna ei anna minulle rauhaa hokien: »Pankaa maata, hyväseni, ja juokaa teetä!»... Minä tiedän, miksi hän näin käy kimppuuni: hänen tekee itsensä mieli teetä. No, olkoon menneeksi! Miks'ei sallisi muija paran viimesillään ollen kiskoa mahdollisimman suurta hyötyä herrastaan?... Aika ei ole vielä ohi.

23 p. maaliskuuta.

Talvi taaskin. Lunta sataa paksuina hiutaleina.

Tarpeeton, tarpeeton... Keksinpäs oikein mainion sanan. Mitä enemmän syvennyn omaan itseeni, mitä tarkemmin silmäilen entistä elämääni, sitä enemmän tulen vakuutetuksi tuon sanan ankarasta todenperäisyydestä. Tarpeeton, — niin juuri. Toisiin ihmisiin tämä sana ei sovellu... Ihmiset ovat pahoja, hyviä, viisaita, tuhmia, miellyttäviä, epämiellyttäviä, vaan eivät — tarpeettomia. Ymmärtäkää minua oikein: noitakin ihmisiä vailla maailma tietenkin tulisi toimeen; mutta tarpeettomuus ei ole heidän pääominaisuutensa, heidän ominainen tunnusmerkkinsä eikä kellekään, heistä puhuessaan, »tarpeeton» -sana ensimäisenä tule kielelle. Sitä vastoin minusta ei muuta voikaan sanoa kuin — tarpeeton. Ylimääräinen ihminen — siinä kaikki. Nähtävästi luonto ei edellyttänyt minun ilmestymistäni ja siitä syystä suhtautui minuun kuin odottamattomaan ja kutsumattomaan vieraaseen. Eikäpä syyttä minusta sanonut muuan leikinlaskija, joka oli innokas preferanssinpelaaja, että äidilleni minuun nähden tuli pieti. Puhun itsestäni nyt ihan tyynesti ilman mitään katkeraa mieltä... Kaikki on ollutta ja mennyttä! Koko elämäni iän oli minun paikkani alati jo toisten käsissä, kentiesi sentähden, että etsin paikkaa aina sieltä, mistä ei olisi pitänyt. Olen ollut luulevainen, ujo, närkäs, niinkuin kaikki sairaat; lisäksi, luultavasti liian itserakkauden tahi yleensä koko olemukseni epäonnistuneen kokoonpanon tähden, tunteitteni ja ajatusteni välillä — ja näiden tunteiden ja ajatusten ilmestysmuodon välillä — oli jokin järjetön, käsittämätön ja voittamaton este; ja kun minä päätin väkisin voittaa tuon esteen, murtaa sen, niin liikkeeni, kasvojeni ilme, koko olemukseni saivat tuskallisen ponnistuksen näön: enkä minä ainoastaan näyttänyt luonnottomalta ja pingoittuneelta, vaan todella niin olinkin. Silloin nousi sielussani hirveä hälinä. Minä erittelin itseäni viimeisiä säikeitä myöten, vertasin itseäni muihin, muistelin mielessäni niitten ihmisten vähimpiäkin silmäilyjä, hymyjä ja sanoja, joiden eteen tahdoin avata itseni, tulkitsin kaikki nurinkurin, nauroin katkerasti vaatimukselleni »olla niinkuin kaikki muut» — ja yht'äkkiä, kesken nauruani, vaivuin surkeasti kokonaan alas, jouduin typerään alakuloisuuteen ja taaskin siinä tilassa kävin entiseen käsiksi, — sanalla sanoen kiertelin kuin orava pyörällään. Päiväkaudet kuluivat tällaisessa tuskallisessa, hyödyttömässä työssä. Sanokaa nyt sitte, olkaa niin hyvä, kelle ja mihin sellainen mies on tarpeen? Miksi noin minulle tapahtui, missä on syy tähän turhantarkkaan askartelemiseen itseni kanssa, — kuka sen tietää, kuka sen sanoo?

Muistan kuinka kerran matkustin dilishansilla Moskovaan. Tie oli hyvä ja ajomies valjasti neljän hevosen viereen vielä sivulla-juoksijan. Tämä onneton, viides, aivan tarpeeton hevonen, joka miten kuten kiinnitetään etukaplaan lyhyellä paksulla köydellä, joka armottomasti hankaa sen reittä ja häntää, pakoittaen sen juoksemaan mitä luonnottomimmalla tavalla ja antaen koko sen ruumiille käyrän muodon, on aina herättänyt minussa mitä syvintä sääliä. Huomautin ajomiehelle, että kaipa siinä olisi tultu toimeen ilman tuota viidettäkin hevosta... Hän oli vaiti, puistalsi sitte päätään, vetäisi tuota hevosta kymmenisen kertaa piiskalla yli laihan selän pöhöttyneen vatsan alle ja lausahti vakavasti: »Näetsen, todenperään, kun tuli siihen mukaan! Senkin saatana!»

Sillä lailla minäkin olen tullut mukaan... Onneksi ei majatalo ole etäällä.

Tarpeeton... Lupasin näyttää toteen tämän mielipiteeni ja täytänkin lupaukseni. En pidä tarpeellisena luetella niitä tuhansia yksityisseikkoja ja jokapäiväisiä tapahtumia, jotka muuten jokaisen ajattelevan ihmisen silmissä voisivat näyttää kumoamattomilta todisteilta minun hyväkseni, se on, näkökantani hyväksi; alan mieluummin eräästä hyvin tärkeästä tapauksesta, jonka jälkeen varmaankaan ei enää jää vähintäkään syytä jäljelle epäillä, että »taipeeton» -sana on aivan paikallaan. Toistan: en aio antautua yksityiskohtia kertomaan, vaan en voi vaitiolollakaan sivuuttaa erästä hyvin huvittavaa ja merkillistä seikkaa, nimittäin: ystävieni (minulla on ollut niitäkin) omituista suhtautumista minuun joka kerta, kun tulin heitä vastaan tahi kävin heidän luonaan. Heidän tuli ikäänkuin tukala olla; vastaan tullessa he omituisen luonnottomasti hymyilivät minulle, eivät katsoneet minua suoraan silmiin eivätkä jalkoihin, niinkuin muutamat tekevät, vaan enimmäkseen poskiin, lausuen kiireesti: »Aa, terve Tshulkaturin! (kohtalo on suonut minulle sellaisen liikanimen) tahi: »kas siinähän on Tshulkaturin», ja väistyivät oitis syrjään, jopa jonkun aikaa seisoivat liikkumattomina paikallaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin. Tuon kaiken minä kyllä huomasin, sillä en ole vailla tarkkaa silmää ja havaitsemiskykyä, ylimalkaan en ole tuhma; jopa välistä juolahtaa päähäni hyvinkin huvittavia, eikä aivan tavallisia ajatuksia; mutta koska olen tarpeeton mies ja sielussani on lukko, niin pelottaa lausua ajatukseni julki, varsinkin, koska edeltäpäin tiedän, että sen lausun perin kelvottomasti. Välistä minusta näyttää omituiselta, kuinka ihmiset voivat puhua, jopa niin yksinkertaisesti, vapaasti... Onpas se kykyä, tulee ajatelleeksi. Vaan tunnustaakseni, minunkin kieltäni, huolimatta lukosta, hyvin usein syyhytti; todellisuudessa lausuin kuitenkin sanoja ainoastaan nuoruudessani ja kypsyneemmällä iällä melkein aina jaksoin pitää itseäni kurissa. Sanoin tavallisesti puolikovasta »me puolestamme mieluummin olemme hiukan vaiti», ja rauhoituin. Vaikenemaan me kaikki olemme hyvin sukkelat, varsinkin meidän naisemme sen konstin osaavat: on ylhäisiä venäläisiä neitejä, jotka vaikenevat niin suurenmoisesti, että huonosti valmistautuneessa miehessä moinen tapaus saattaa synnyttää vienon vavistuksen ja lyödä kylmään hikeen. Mutta eihän nyt siitä ole kysymys enkä minä pysty muita arvostelemaan. Ryhdyn lupaamaani kertomukseen käsiksi.

Muutamia vuosia sitte jouduin sangen vähäpätöisten, mutta minulle hyvinkin tärkeiden asianhaarain johdosta oleskelemaan kuusi kuukautta O...n kaupungissa. Tämä kaupunki sijaitsee mäen rinteellä ja on hyvin epämukavasti rakennettu. Asukkaita siinä lasketaan olevan noin kahdeksansataa, tavattoman köyhiä, talot ovat aivan mitättömän näköisiä, pääkadulla, kivityksen muodossa, toisinaan kuumottaa jyhkeitä kalkkipaakkuja, joita rattaiden oikein on kierrettävä; keskellä hämmästyttävän likaista toria kohoaa pikkarainen keltainen rakennus, jossa on mustat aukot ja joissa istuu, isot lakit päässä, ihmisiä muka kauppaa pitämässä; siinä törröttää myöskin tavattoman pitkä kirjava tanko ja sen vieressä, järjestyksen vuoksi, esivallan määräyksestä, seisoo keltainen heinäkuorma ja astuskelee yksi ruunun kana. Sanalla sanoen, O...n kaupungissa on elämä erinomaista. Ensi oloni päivänä siellä olin vähällä tulla hulluksi ikävästä. Minun on sanottava itsestäni, että vaikka tarpeeton mies olenkin, niin en ole sitä omasta halustani; olen itse sairas, vaan kaikkea sitä mikä on sairasta, en voi sietää... Ei minulla ole mitään onneakaan vastaan, jopa olen yrittänyt lähennellä sitä sekä oikealta että vasemmalta puolelta... Sentähden ei ole ihme, että minullakin voi olla ikävä, niinkuin kaikilla kuolevaisilla. Olin O...n kaupungissa virka-asioilla.

Terentjevna on lujasti päättänyt kiusata minut kuoliaaksi. Tässä esimerkki meidän keskustelustamme.

Terentjevna: Voi, hyvä isä, mitä te yhä vain kirjoittelette? Se on epäterveellistä.

Minä: Mun on ikävä, Terentjevna.

Hän: Juokaahan teetä ja käykää levolle. Ehkäpä hikoilette ja hiukkasen nukahdatte.

Minä: Enkä tahdo maata.

Hän: Herranen aika! Mitä te nyt?! Käykää nyt vain, käykää, se on parempi.

Minä: Kuolen minä muutenkin, Terentjevna.

Hän: Jumala varjelkoon ja armahtakoon... No, tahdotteko teetä, vai?

Minä: En elä enää viikkoakaan, Terentjevna.

Hän: Kaikkia vielä, hyvä isä! Mitä te nyt?!... Minä sitte menen ja asetan teekeittiön kiehumaan.

Mokomakin raihnainen, keltainen, hampaaton olento! Enkö sitte sinunkaan mielestäsi ole mikään ihminen!

24 p. maaliskuuta. — Paukkuva pakkanen.

Samana päivänä, kun tulin O...n kaupunkiin, pakoittivat yllämainitut virka-asiat minun käymään erään sen kihlakunnan ylimmän virkamiehen Kiril Matvejevitsh Oshoginin luona, mutta tutustuin häneen tahi, niinkuin sanotaan, tulin lähemmin tuntemaan hänet vasta noin parin viikon kuluttua sen jälkeen. Hänen talonsa oli pääkadun varrella ja erosi kaikista muista suuruutensa, maalatun kattonsa ja portilla olevan kahden jalopeuransa puolesta, jotka olivat sitä jalopeurain rotua, jolla on tavattoman paljon yhtänäköisyyttä epäonnistuneitten koirain kanssa ja joiden syntymämaa on Moskova. Jo näistä jalopeuroista saattoi päättää, että Oshoginilla oli varoja. Ja todellakin hänellä oli noin neljäsataa alustalaista; hän seurusteli O...n kaupungin parhaimmiston kanssa ja pidettiin vieraanvaraisena isäntänä. Hänen luonaan kävi kaupungin päällikkö, tavattoman jykevä ja aivan kuin jostakin vanhasta aineksesta kokoonpantu mies, joka ajeli parihevosilla, leveillä punertavilla rattailla; kävi siellä muutkin virkamiehet: virallinen syyttäjä, keltaihoinen ja äreä olento; leikinlaskija maanmittari, joka oli saksalaista alkuperää, vaan tatarilaisen näköinen; kulkulaitosten virkamies, helläluonteinen sielu, joka oli laulaja, mutta juorujen levittäjä; entinen kihlakunnan aatelisten esimies, jonka hiukset olivat värjätyt, paidanrinnus kohollaan, housut piukat ja kasvojen ilme sitä ylevää lajia, joka on ominainen syytteessä olleille henkilöille; kävi siellä sitten vielä pari tilanomistajaakin, kaksi eroamatonta ystävää, jotka olivat jo ikämiehiä ja elämässä hankautuneita ja joista nuorempi aina nutisti vanhempaa, tukkien hänen suunsa alati samalla muistutuksella, että »älkää joutavia, Sergei Sergejitsh! mihin te kelpaatte; ettehän tunne oikeinkirjoitustakaan... Niin, hyvät herrat», jatkoi hän vakuuttavasti, kääntyen läsnäolevien puoleen: »Sergei Sergejitsh ei kirjoita kahveli, vaan gahveli.» Ja kaikki kuulijat nauroivat, vaikka luultavasti ei yksikään heistä ollut erittäin taitava oikeinkirjoituksessa, kun taas Sergei Sergejitsh parka vain oli vaiti ja hiipuvalla hymyllä painoi päänsä alas. Mutta minähän unhotan, että aikani on laskettu ja näin ollen antaudun liiaksi yksityiskohtiin. Siis, pitkittä puheitta: Oshogin oli nainut mies, hänellä oli tytär Jelisaveta Kirillovna ja tähän hänen tyttäreensä minä rakastuin.

Itse Oshogin oli ihan tavallinen mies, ei ruma eikä kaunis, hänen vaimonsa taas vähän niinkuin vanhentunut kananpoika, vaan tytär ei ollut vanhempiensa näköinen. Hän oli hyvinkin sievä muodoltaan, vilkas ja lempeäluonteinen. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä katselivat leppeästi ja avomielisesti lapsellisesti kohotettujen silmäkulmien alta; hän melkein aina hymyili ja nauroikin hyvin usein. Hänen nuori äänensä kajahteli hyvin miellyttävästi, hänen liikkeensä olivat vapaat ja nopeat ja hän punastui herttaisesti. Hänen pukunsa ei ollut ylenmäärin hieno; yksinkertaiset vaatteet vain somistivatkin häntä. Yleensä en pian ole tullut tuttavaksi kenenkään kanssa ja jos ensi näkemältä jonkun seurassa oli helppo olla, — mikä muuten ei tapahtunut koskaan, — niin, tunnustan sen, puhui se paljon uuden tuttavuuteni puolesta. Naisten kanssa en ole koskaan osannut käyttäytyä ja heidän seurassaan olen joko murjottanut tahi näyttäytynyt tuimannäköiseltä tahikka — mitä tyhmimmällä tavalla hampaillani irvistellyt ja hämmentyen pyöritellyt kieltä suussani. Jelisaveta Kirillovnan seurassa sen sijaan tunsin heti ensi näkemältä olevani kuin kotonani. Se kävi näinikään. Tulin kerran ennen päivällistä Oshoginin luo ja kysyin: »onko kotona?» »Kotona on», vastattiin, »pukeutumassa; tehkää hyvin ja käykää saliin!» Astuin saliin ja näin ikkunan edessä, selin minua kohti, tytön seisovan, joka oli valkoisissa vaatteissa ja piti käsissään lintuhäkkiä. Niinkuin tavallisesti minua nytkin hiukan puistatti, vaan siihen se jäi ja minä vain rykäisin sopivaisuuden vuoksi. Se neiti kääntyi nopeasti, niin nopeasti, että hänen kiharansa löivät häntä kasvoihin, huomasi minut, kumarsi ja hymyillen näytti minulle laatikon, joka oli puolillaan siemeniä.—»Sallitteko?» Minä tietysti, niinkuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapa, ensin kallistin päätäni ja samalla kertaa nopeasti taivutin ja oikaisin polviani (aivan niinkuin joku takaa olisi lyönyt minua polvien taipeeseen, mikä, kuten tunnettu, on hyvän kasvatuksen ja miellyttävän käytöksen tunnusmerkki), sitte hymähdin, nostin käteni ja pari kertaa varovasti ja notkeasti liikutin sitä ilmassa. Neiti kääntyi heti toisaanne, otti, häkistä laudan, alkoi sitä kovasti hangata veitsellä ja lausui yhtäkkiä, hievahtamatta asemastaan, seuraavat sanat: »Tämä on papan punatulkku... Miellyttääkö teitä punatulkut?» — »Minä suosin enemmän keltasirkkuja», vastasin minä hieman väkinäisesti. — »Minä suosin myöskin keltasirkkuja; mutta katsokaahan, kuinka se on sievä. Katsokaahan, se ei pelkää.» (Minua kummastutti se, etten minä peljännyt.) — »Tulkaa lähemmäksi. Sen nimi on Popka.» Minä astuin lähemmäksi ja kumarruin. »Eikö totta, se on sievä?» Neiti kääntyi kasvot minuun päin; mutta me olimme niin likellä toisiamme, että hänen täytyi hieman heittää päätään taaksepäin katsoakseen minuun kirkkailla silmillään. Minä katsahdin häneen: hänen nuoret, verevät kasvonsa hymyilivät niin ystävällisesti, että minäkin hymähdin ja miltei rupesin nauramaan mielihyvästä. Ovi aukeni ja herra Oshogin astui sisään. Minä astuin oitis hänen luo ja aloin puhella hänen kanssaan hyvin vapaasti; itse en käsitä, kuinka jäin heille päivällisellekin, jopa istuin koko illankin. Ja seuraavana päivänä Oshoginin lakeija, pitkä, likinäköinen mies, jo minulle hymyilikin, kuin talon tuttavalle ainakin, riisuessaan päällystakkia hartioiltani.

Löytää itselleen tyyssija, laittaa itselleen vaikkapa väliaikainen koti, tuntea jokapäiväisen yhdessäolon iloa — sitä onnea minä, tarpeeton mies, jolla ei ollut perhemuistoja, en ollut siihen saakka kokenut. Jos minussa vaikka vähänkin jokin olisi muistuttanut kukkasesta ja joll'ei tämä vertaus olisi niin kulunut, niin sanoisin, että siitä päivästä asti alkoi sieluni kukoistaa. Siinä määrin kaikki minussa ja minun ympärilläni silmänräpäyksessä muuttui! Koko elämäni valaisi yhtäkkiä rakkaus, niin, koko elämäni, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aivan kuin pimeän, hyljätyn huoneen valaisee sisään tuotu valkea. Minä panin maata ja nousin, pukeuduin, söin, poltin piippuani aivan toisin kuin ennen; astuessani hypähtelinkin ihan niinkuin yhtäkkiä siivet olisivat kasvaneet hartioihini. Muistan, etten hetkeäkään ollut epävarma Jelisaveta Kirillovnan minussa herättämästä tunteesta; ensi päivästä rakastuin häneen intohimoisesti ja ensi päivästä tiesin, että olin rakastunut. Kolmen viikon kuluessa näin hänet joka päivä. Nämä kolme viikkoa olivat elämäni onnellisin aika, mutta muisto siitä on minulle raskas. En voi vain sitä aikaa muistella; ehdottomasti johtuu mieleen myöskin se, mikä sitte seurasi ja myrkyllinen katkeruus valtaa verkalleen juuri heltyneen sydämeni.

Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin hänen aivonsa, kuten tunnettu, työskentelee hyvin vähän. Rauhallinen ja iloinen tunne, tyytymyksen tunne tunkee koko olemuksen läpi, nielee sen kokonaan; personallisuuden tunne silloin katoaa ja ihminen on autuas, niinkuin huonosti kasvatetut runoilijat sanovat. Mutta kun tämä »hurmio» sitte haihtuu, niin ihmisen välistä tulee paha mieli ja sääli, että onnensa aikana niin vähän otti vaaria itsestään, ettei mietiskelyllä, muistelemalla kaksinkertaistuttanut, pidentänyt nautintoaan... ikäänkuin »autuuden tilassa» olevalla olisi aikaa tahi hänen maksaisi vaivaakaan miettiä tunteitaan! Onnellinen ihminen on kuin kärpänen päivän paisteessa. Senpävuoksi minunkin, muistellessani noita viikkoja, on milt'ei mahdotonta pitää mielessäni varmaa, määrättyä vaikutelmaa, varsinkin koska koko sinä aikana ei tapahtunut mitään merkillistä meidän välillämme... Nuo kaksikymmentä päivää tuntuvat minusta joltakin lämpimältä, tuoreelta ja tuoksuvalta, joltakin valoisalta juovalta hämärässä ja harmaassa elämässäni. Muistini muuttuu yht'äkkiä armottoman varmaksi ja kirkkaaksi vasta siitä silmänräpäyksestä, jolloin, käyttääkseni noiden samaisten huonosti kasvatettujen kirjailijain puhetapaa, kohtalon iskut minua kohtasivat. Niin, ne kolme viikkoa... Ei ne kuitenkaan olleet jättämättä minuun mitään kuvia. Välistä, kun oikein kauan olen tullut ajatelleeksi sitä aikaa, putkahtaa yht'äkkiä menneisyyden hämärästä esille muistoja aivan niinkuin tähtiä odottamatta ilmestyy iltataivaalle siihen tarkkaan tuijottavan silmän eteen. Erittäin on muistiini painunut muuan kävely kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä. Meitä oli neljä henkeä: vanha rouva Oshogin, Liisa [Jelisaveta (Elisabet) = Liisa], minä ja eräs Bismjonkov, pikku virkamies O...n kaupungissa, vaaleaverinen, hyväluontoinen ja hiljainen mies. Hänestä tulen puhumaan vielä tuonnempana. Itse herra Oshogin jäi kotiin syystä, että hänellä liiasta nukkumisesta oli päänsärky. Oli ihana, lämmin, tyyni ilma. Koivikko oli kahden virstan päässä O...n kaupungista ja me saavuimme sinne päivällisen jälkeen, joimme teetä asianmukaisesti ja läksimme sitte kaikki neljä kävelylle. Bismjonkov otti käsivarteensa rouva Oshoginin, minä Liisan. Illan tullen olin ensi lemmen täydessä hurmoksessa (ei ollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä saakka kuin tutustuimme), siinä intohimoisessa ja huomaavaisessa jumaloimistilassa, jolloin ihmisen koko sielu viattomasti, aivan itsestään seuraa rakastetun olennon jokaista liikettä, jolloin ei milloinkaan saa kyllikseen hänen läsnäolostaan, ei voi kyllikseen kuunnella hänen ääntään, jolloin vain hymyilee ja on kuin taudista toipunut lapsi ja jolloin hiukankin kokenut ihminen sadan askeleen päästä ensi silmäykseltä jo tietää, mitä on tekeillä. Siihen päivään saakka ei minun ollut kertaakaan sattunut käydä käsitysten Liisan kanssa. Astuimme rinnan vihantaa ruohikkoa pitkin. Vieno tuuli ikäänkuin liiteli ympärillämme koivujen valkoisten runkojen välillä toisinaan heitellen kasvojani vastaan hänen hattunsa nauhaa. Minä seurasin hellittämättä hänen katsettaan kunnes hän vihdoin iloisesti kääntyi minuun päin ja me molemmat hymyilimme toisillemme. Linnut visertelivät hyväksyen päittemme yllä ja sininen taivas siinsi ystävällisesti tiheiden lehtien lomitse. Päätäni huimasi ylenpalttisesta mielihyvän tunteesta. Huomautan heti, ettei Liisa ollenkaan ollut minuun rakastunut. Minä häntä miellytin; hän yleensä ei vieronut ketään, vaan minun osakseni ei ollut tullut hämmentää hänen lapsimaista levollisuuttaan. Hän käveli käsitysten kanssani niinkuin veljen seurassa. Hän oli silloin seitsemäntoista vuoden vanha... Ja kuitenkin sinä samana iltana vielä, minun läsnäollessani, alkoi hänessä se sisäinen, hiljainen käymistila, joka tekee lapsesta naisen... Minä olin silminnäkijänä tuossa hänen koko olemuksensa, viattoman ymmällä olemisensa ja levottoman ajatuksiinsa vaipumisen muutoksessa; minä ensimäisenä huomasin tuon katseen äkillisen leppeyden, äänen heläjämisen epävarmuuden — ja, voi, hölmöä, voi, joutavaa miestä! — kokonaisen viikon ajan en hävennyt uskoa, että minä, minä olin siihen muutoksen syypää!

Se tapahtui tällä lailla.

Me kävelimme jotensakin kauan, ihan iltaan saakka, ja puhelimme vähän. Minä olin vaiti niinkuin kaikki kokemattomat rakastajat ja hänellä varmaankaan ei ollut minulle mitään sanottavaa; mutta hän ikäänkuin mietiskeli jotakin ja kummallisesti pyöritteli päätään, ajatuksissaan pureskellen puusta riipimäänsä lehteä. Toisinaan hän yritti astua edelle, hyvin päättävästi... vaan sitte yht'äkkiä pysähtyi, odotti minua ja silmäili ympärilleen kohottaen silmäkulmiaan ja hymyillen hajamielisesti. Edellisenä iltana olimme yhdessä lukeneet »Kaukaasian vankia.» Kuinka tarkkaan hän silloin minua kuuntelikaan nojaten kasvojaan molempiin käsiinsä ja rintaa pöytää vasten! Yritin puhua eilisestä lukemisesta; hän punastui ja kysyi minulta, annoinko ennen lähtöä punatulkulle hampunsiemeniä, alkoi kovasti laulaa jotakin laulua ja vaikeni sitte äkkiä. Koivikon takana oli jotenkin korkea ja jyrkkä äyräs, alahalla juoksi luikerrellen joki ja sen toisella puolella ulottui silmän siintämättömiin, toisin paikoin kohoten kuin aallot, toisin paikoin leveäksi liinaksi levittäytyen, mittaamattomia, siellä täällä ojien uurtamia niittyjä. Me tulimme Liisan kanssa ensiksi koivikon päähän; Bismjonkov jäi rouvan kanssa jäljelle. Me pysähdyimme äyräälle ja molemmat siristimme ehdottomasti silmiämme: suoraan edessämme, kuumentuneen autereen keskellä, laskeutui aurinko tulipunaisena ja suunnattoman suurena. Puoli taivaan kantta paloi ja liekehti; punaiset säteet ampuivat niittyjä pitkin, heittäen punertavaa hehkua ojien varjopuolellekin, laskeutuivat tulisena lyijynä joelle, missä se ei ollut piiloittautunut riippuvien pensaiden peittoon, ja ikäänkuin painautuivat äyrään ja koivikon rintaan. Me seisoimme siinä tuon kirkkaan loiston valaisemina. En pysty kuvaamaan tämän taulun koko hurmaavaa juhlallisuutta. Kerrotaan, että eräästä sokeasta punainen väri tuntui torven toitotukselta; en tiedä missä määrin tuo vertaus on oikea, mutta todellakin oli jotakin korvia huumaavaa tuossa ehtoo-ilman hehkuvassa kullassa, taivaan ja maan tulisessa loisteessa. Minä huudahdin ihastuksesta kääntyessäni heti Liisan puoleen. Hän katseli suoraan aurinkoon. Muistan, kuinka ruskon hohde pieninä tulipilkkuina heijastui hänen silmissänsä. Hän oli hämmästyksen, syvän liikutuksen vallassa. Hän ei vastannut mitään huudahdukseeni, seisoi pitkän aikaa hievahtamatta paikallaan, pää kumarassa... Ojensin hänelle käteni; hän kääntyi pois ja vetreet vedet valuivat yht'äkkiä hänen silmistänsä. Minä katsoin häneen salaisella, milt'ei iloisella neuvottomuudella... Bismjonkovin ääni kajahti parin askeleen päässä meistä. Liisa kuivasi nopeasti kyyneleensä ja loi minuun katseen heikosti hymähtäen. Hänen äitinsä tuli esille lehdosta nojaten vaaleaverisen seuralaisensa käsivarteen ja he molemmat ihailivat nyt vuoroonsa näköalaa. Rouva kysyi jotakin Liisalta, ja muistan, että ehdottomasti säpsähdin, kun vastaukseksi kajahti, aivan kuin särkynyt lasi, hänen tyttärensä murtunut ääni. Aurinko meni sillä välin mailleen ja rusko alkoi sammua. Me käännyimme kotia. Otin jälleen Liisan käsivarteeni. Koivikossa oli vielä kirkasta ja minä saatoin selvästi erottaa hänen kasvojensa piirteet. Hän oli hämillään eikä luonut ylös katsettaan. Puna oli lähtemättömäksi levinnyt yltä yleensä hänen kasvoilleen aivan kuin hän yhä vielä olisi seisonut painuvan päivän hohteessa... Hänen käsivartensa tuskin kosketti minun käsivarteeni. Pitkään aikaan en voinut alkaa puhetta, niin kovasti sydämeni sykki. Kaukana puitten lomissa vilahti vaunu; ajomies ajoi käyten meitä vastaan pehmeätä hiekkatietä pitkin.

— Jelisaveta Kirillovna, — lausahdin minä vihdoin: — miksi te itkitte?

— En tiedä, — vastasi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsoi minuun lempeillä, kyynelistä vielä kosteilla silmillään, — niiden katse näytti minusta muuttuneelta — ja vaikeni jälleen.

—Minä näen, että rakastatte luontoa, — jatkoin minä. — En tahtonut ollenkaan sitä sanoa ja tuonkin viimeisen lauseen sai kieleni tuskin loppuun soperretuksi. Hän pyöritti päätään. Minä en saanut enää sanotuksi sanaakaan... odotin jotakin... en tunnustusta, — johan nyt! — vaan luottavaa katsetta, kysymystä... Mutta Liisa katsoi vain maahan ja oli vaiti. Minä toistin vielä kerran puolikovasti: »miksi?» enkä saanut vastausta. Näin, että hänen tuli tukala olla, että hän melkein häpesi.

Neljännestunnin kuluttua me jo istuimme vaunussa ja lähestyimme kaupunkia. Hevoset juoksivat tasaista ravia; me kiidimme nopeasti läpi pimenevän, kostean ilman. Kävin äkkiä hyvin puheliaaksi ja käännyin tuon tuostakin milloin Bismjonkovin, milloin rouva Oshoginin puoleen, en katsonut Liisaan, mutta saatoin huomata, että vaunun nurkasta hänen katseensa aika ajoin pysähtyi minuun. Kotona hän vilkastui, vaan ei suostunut lukemaan kanssani ja lähti pian levolle. Se murros, josta puhuin, oli hänessä tapahtunut. Hän lakkasi olemasta lapsi, hän alkoi myöskin, niinkuin minä, odottaa jotakin. Eikä hänen sitä kauan tarvinnut odottaakaan.

Samana iltana minä palasin asuntooni täydessä hurmiotilassa. Hämärä aavistuksen ja epäilyksen sekainen tunne, joka oli alkanut herätä minussa, katosi; tuon äkillisen väkinäisyyden Liisan suhtautumisessa minuun luin minä naisellisen häveliäisyyden, arkuuden syyksi... Olinhan tuhansia kertoja lukenut monista teoksista, että rakkauden ensi ilmestyminen aina kuohuttaa ja pelästyttää tytön mielen. Tunsin itseni kovin onnelliseksi ja suunnittelin ajatuksissani jo kaikellaisia asioita...

Jospa joku silloin olisi kuiskannut minulle korvaan: »älä luulekaan, hyvä mies, että sinulla se on edessäsi! Sinä tulet kuolemaan yksinäisyydessä, kurjassa talopahasessa, vieressäsi ärisevä, sietämätön, vanha ämmä, joka vain odottaa kuolemaasi myydäkseen polkuhinnasta saappaasi».

Niin, ehdottomasti tekee mieli sanoa erään venäläisen filosoofin tavoin: »kuinka sen voi tietää, mitä ei tiedä?» — Huomenna taas.

25 p. maaliskuuta. Valkoinen talvipäivä.

Luin läpi, mitä eilen kirjoitin, ja olin vähällä repiä rikki vihon. Minusta tuntuu, että kerron liian laajasti ja liian imelästi. Vaan koska muut muistelmani siltä ajalta eivät tarjoa mitään huvittavaa, paitsi sitä omituisen laatuista huvia, jota Lermontov tarkoittaa sanoessaan, että on hauskaa ja kipeätä kosketella vanhoja haavoja, niin miksi ei sitä huvia itselleen voisi sallia? Vaan määränsä kaikella. Jatkan sen vuoksi ilman imelyyttä.

Koko viikon kuluessa kävelymme jälkeen kaupungin ulkopuolella tilani oikeastaan ei huonontunut vähääkään, vaikka mielenmuutos Liisassa päivä päivältä kävikin yhä huomattavammaksi. Niinkuin sanoin, tulkitsin tuon muutoksen niin edulliseksi kuin suinkin itseeni nähden... Yksinäisten ja arkain — itserakkaudesta arkain — ihmisten onnettomuus on juuri siinä, että he, vaikka heillä silmät onkin ja vaikka he kuinka niitä levittäisivät, eivät näe mitään tahi näkevät kaikki väärässä valossa, ikäänkuin värillisten lasien läpi. Heidän omat ajatuksensa ja huomionsa häiritsevät heitä joka askeleella. Tuttavuutemme alussa Liisa käyttäytyi kanssani luottavasti ja vapaasti kuin lapsi; kentiesi oli hänen suhtautumisessaan minuun jotakin suorempaa, lapsellista kiintymistäkin... Mutta kun hänessä oli tapahtunut tuo omituinen, miltei silmänräpäyksellinen murros, niin hän lyhyen neuvottomuuden jälkeen tunsi olonsa tukalaksi minun seurassani, hän kääntyi ehdottomasti pois minusta, käyden samalla kertaa alakuloiseksi ja miettiväiseksi... Hän odotti jotakin, jota itse ei tietänyt, ja minä, kuten sanottu, iloitsin tuosta muutoksesta. Minä, toden totta, miltei menehdyin, niinkuin sanotaan, ihastuksesta. Muuten olen valmis myöntämään, että toinenkin minun sijassani olisi voinut pettyä... Kenessä ei ole itserakkautta? Sanoakaan ei tarvitse, että tämä kaikki selvisi minulle vasta myöhemmin, kun minun täytyi laskea alas rikotut ja muutenkin heikot siipeni.

Väärinkäsitystä, joka oli syntynyt minun ja Liisan välille, kesti kokonaisen viikon eikä siinä mitään ihmeellistä ole; olen nähnyt väärinkäsityksiä, jotka ovat kestäneet vuosikausia. Ja kuka on sanonut, että tosi vain on oikea? Valhe on yhtä sitkeähenkinen kuin tosikin, ellei enemmänkin. Muistan hyvin kuinka minua sen viikon ajan toisinaan ikäänkuin mato kalvoi... mutta eihän tämmöinen yksinäinen ihminen, kuin minä, — sanon sen vieläkin, — pysty käsittämään sitä, mikä hänessä liikkuu, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä hänen silmiensä edessä tapahtuu. Sitä paitsi: eihän rakkaus ole luonnollinen tunne? Eihän ihmiselle ole ominaista rakastaa. Rakkaus on sairautta ja sairautta varten ei ole lakia olemassa. Kyllähän sydäntäni toisinaan oli pahasti kouristanut, vaan nyt oli kaikki minussa ihan ylösalasin. Mitenkä siinä sitte saattaa tietää, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on syy, mikä merkitys minkin erityisen tunteen?

Olipa sen nyt sitte kuinka tahansa, kaikki nämä väärinkäsitykset, aavistukset ja toiveet päättyivät seuraavalla tavalla.

Kerran — se tapahtui aamupäivällä, siinä kahtatoista käydessä, — olin tuskin astunut herra Oshoginin eteiseen, kun korviini kajahti salista tuntematon, heleä sointuva ääni, ovi aukeni ja isännän saattamana astui kynnykselle pitkä, solakka, noin viidenkolmatta vanha mies, joka nopeasti heitti hartioilleen sotilassinellinsä, ystävällisesti hyvästeli Kiril Matveitshia, minut sivuuttaessaan välinpitämättömästi nosti kätensä lakkinsa korvalliselle ja katosi kannuksiaan helisyttäen.

— Kuka se oli? — kysyin Oshoginilta.

—- Ruhtinas N. — vastasi hän minulle huolestuneen näköisenä: — on lähetetty tänne Pietarista nahkapoikia tarkastamaan. — Vaan missäs kaikki palvelusväki on? — jatkoi hän harmissaan: — kun ei kukaan ollut auttamassa sinelliä hänen päälleen.

Me menimme saliin.

— Milloinka hän on tullut? — kysyin minä.

— Eilen illalla kuuluu tulleen. Tarjosin hänelle huoneen talossani, vaan hän kieltäytyi... Taitaa muuten olla miellyttävä poika.

— Oliko hän kauan luonanne?

— Tuimin verran. Hän pyysi minun esittelemään häntä vaimolleni.

— Ja te esittelitte?

— Kuinkas muuten.

— Entä tutustuiko hän Jelisaveta Kirillovnan kanssa?

— Kyllä — tietysti.

Minä vaikenin.

— Onko hän tullut tänne pitkäksikin aikaa?

— Luulen, että hänen täytyy jäädä tänne vähän enemmäksi kuin kahdeksi viikoksi.

Ja Kiril Matvejitsh kiirehti pukeutumaan. Minä astuin muutamaan kertaan salia pitkin. En muista, että ruhtinas N——in tulo silloin olisi tehnyt minuun mitään erikoisempaa vaikutusta, paitsi sitä vastenmielisyyttä, joka tavallisesti valtaa meidät, kun joku uusi henkilö ilmestyy kotimme piiriin. Kentiesi tähän tunteeseen sekaantui vielä jotakin arkaluontoisen ja hämäräsyntyisen moskovalaisen kateutta loistavaa pietarilaista upseeria kohtaan. »Ruhtinas — ajattelin minä — on pääkaupungin keikari: meikäläisiä hän tulee kohtelemaan kopeasti»... En ollut nähnyt häntä kuin minutin ajan, mutta ehdin jo huomata, että hän oli kaunis muodoltaan, nokkela ja vapaa käytökseltään. Astuskeltuani jonkun aikaa salissa pysähdyin vihdoin peilin eteen, otin taskusta kamman, annoin hiukselleni huolimattoman koristeellisen asennon ja, niinkuin välistä käy, vaivuin yhtäkkiä katselemaan omia kasvojani. Muistan, että huomioni oli tarkkaan keskittynyt nenääni, jonka pehmeähköt ja epämääräiset ääriviivat eivät tuottaneet minulle erityistä tyydytystä, kun yht'äkkiä kallellaan olevan kuvastimen tummalle pohjalle, josta heijasti miltei koko huone, ilmestyi Liisan solakka olento. En tiedä, miks'en liikahtanut edes, vaan pidin kasvoillani saman ilmeenkin. Liisa kurotti päätään, katsahti minuun tarkkaan ja, kohauttaen silmäkulmiaan, purren huulensa yhteen ja pidättäen hengitystään niinkuin se, joka on iloinen, ettei ole tullut huomatuksi, vetäytyi varovasti takaisin ja veti hiljalleen ovea kiinni. Ovi narahti pikkusen. Liisa säpsähti ja jähmettyi paikalleen... Minä vain en hievahtanutkaan... Hän veti taas oven rivasta ja katosi. Ei ollut syytä epäilyyn: Liisan kasvojen ilme, kun hän näki minut, tuo ilme, jossa ei ollut huomattavissa muuta kuin halu pujahtaa onnellisesti takaisin, välttää vastenmielistä kohtausta minun kanssani, nopea mielihyvän välähdys, jonka ehdin havaita hänen silmissään, kun hänestä näytti, että hänen todellakin onnistuu livistää huomaamatta tiehensä, — kaikki se puhui liian selvää kieltä: tyttö ei minua rakasta. Pitkään, pitkään aikaan en saanut katsettani luoduksi liikkumattomasta, mykästä ovesta, joka jälleen valkoisena läikkänä kuvastui peilin pohjalle; olin hymähtää omalle pitkälle naamalleni, — painoin pääni alas, palasin kotia ja heittäydyin sohvalleni. Minun oli äärettömän raskas olla, niin raskas, etten voinut itkeäkään... ja miksikä olisin itkenyt?... »Ihanko totta?» — toistin minä lakkaamatta, maaten, kuin kuollut, selälläni ja kädet ristissä rinnan yli — »ihanko totta?»... Mitä arvelette tuosta lauseesta, »ihanko totta?»

26 p. maaliskuuta. Leuto ilma.

Kun seuraavana päivänä, pitkien arvelujen jälkeen ja sisällisesti menehtyen, astuin Oshoginin perheen tuttuun vierashuoneeseen, en ollut enää sama mies, kuin minä he olivat minut nähneet kuluneitten kolmen viikon aikana. Kaikki entiset tapani, joista olin pääsemäisilläni minulle uuden tunteen vaikutuksesta, ilmestyivät yht'äkkiä jälleen ja ottivat minut valtaansa niinkuin isännät, jotka palaavat omaan taloonsa. Minun tapaiset ihmiset yleensä eivät kulje niin paljon varsinaisten tositapausten kuin omien vaikutelmiensa johtonuorassa: niinpä minäkään, joka vielä edellisenä päivänä olin haaveksinut »vastarakkauden suloisuudesta», tänään en vähääkään enää epäillyt »onnettomuuttani» ja jouduin täydelliseen epätoivoon, vaikka itsekään en osanut keksiä mitään järkevää tekosyytä epätoivolleni. Enhän saattanut olla mustasukkainen ruhtinaalle ja vaikka hänen ansionsa olisivat olleet mitkä hyvänsä, niin ei hänen tulonsa yksistään ollut riittävä yhdellä kertaa hävittämään Liisan suosiota minua kohtaan... Mutta oliko sitä suosiota edes olemassakaan? Koettelin muistella entistä aikaa. »Entäs se huviretki sinne metsään?» kyselin itseltäni. »Entäs hänen kasvojensa ilme kuvastimessa?» »Mutta — jatkoin minä — se huviretkihän taisi vain... Hyi, totta perin, mikä viheliäinen ihminen olenkaan!» huudahdin minä lopulta ääneen. Juuri sen tapaisia keskeneräisiä ajatuksia tuli ja meni tuhat kertaa pyörien yksitoikkoisena pyörteenä päässäni. Toistan vielä kerran, että palasin Oshoginin taloon samana luulevaisena, epäilevänä, luonnottomana ihmisenä, mikä olin ollut lapsuudestani saakka...

Kun sinne tulin, oli koko perhe salissa; siellä istui myöskin Bismjonkov nurkassa. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella; varsinkin Oshogin oikein loisti ja ensi tehtäväkseen kertoi minulle, että ruhtinas oli ollut heillä eilen koko illan. »No — sanoin minä itsekseni — nyt minä ymmärrän, miksi olette hyvällä tuulella.» Tunnustan, että tämä ruhtinaan toinen käynti minua hämmästytti. En ollut sitä odottanut. Ylipäänsä meikäläinen mies odottaa maailmassa kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä luonnollisesti pitää tapahtua. Jouduin pahalle tuulelle ja kävin loukkaantuneen, vaikka ylevämielisen miehen näköiseksi; tahdoin rangaista Liisaa epäsuosiollani, josta muuten voi tehdä sen johtopäätöksen, etten vielä täydellisesti ollut joutunut epätoivoon. Sanotaan, että muutamissa tapauksissa, kun todellakin on toisen rakastama, on hyödyllistä kiusata jumaloimaansa olentoa; mutta minun asemassani se oli sanomattoman typerää: Liisa kaikkein viattomimmalla tavalla välitti minusta viis. Rouva Oshogin vain huomasi juhlallisen vaitioloni ja tiedusteli huolissaan terveyteni tilaa. Minä vastasin hänelle tietysti katkeralla hymyllä, että Jumalan kiitos, olen terve! Herra Oshogin jatkoi edelleen puhettaan vieraastaan, mutta huomattuaan, että minä hänelle vastasin vastahakoisesti, kääntyi hän Bismjonkovin puoleen, joka häntä kuunteli hyvin huomaavasti. Samassa tuli palvelija ja ilmoitti ruhtinas N...n saapuneen. Isäntä hypähti paikaltaan ja juoksi vastaan; Liisa, johon oitis iskin katseeni kuin kotka, punastui tyytyväisyydestä ja liikahti tuolillaan. Ruhtinas astui huoneeseen hajuvesistä tuoksuvana, iloisena ja ystävällisenä...

Koska en kirjoita kertomusta suosiollisia lukijoita varten, vaan aivan yksinkertaisesti omaksi huvikseni, niin ei minulla siis ole vähintäkään syytä turvautua herrain kirjailijain tavallisiin temppuihin. Sanon heti paikalla, tuonemmaksi lykkäämättä, että Liisa ensi päivästä lähtien oli silmittömästi rakastunut ruhtinaaseen, joka taas rakasti häntä — osaksi muun työn puutteesta, osaksi tottumuksesta panna naisten päitä pyörälle ja myöskin sentähden, että Liisa todellakin oli hyvin viehättävä olento. Siinä, että he alkoivat toisiaan rakastaa, ei ollut mitään kummeksittavaa. Ruhtinas luultavasti ei ollut lainkaan odottanut tapaavansa sellaista helmeä niin kurjassa raakussa (minä tarkoitan inhottavaa O...n kaupunkia); Liisa taas ei ollut siihen asti unissaankaan nähnyt mitään, joka vähänkään olisi muistuttanut tästä loistavasta, viisaasta ja hurmaavasta upseerista.

Ensi tervehdysten jälkeen Oshogin esitteli minut ruhtinaalle, joka suhtautui minuun hyvin kohteliaasti. Ylipäänsä hän oli kohtelias kaikkien kanssa ja, huolimatta siitä äärettömästä erosta, joka oli hänen ja meidän alhaisen maalaisseuramme välillä, osasi hän ei ainoastaan käyttäytyä niin, ettei ollut vaivaksi kenellekään, vaan myöskin niin, kuin olisi ollut tasa-arvoinen meidän kanssamme ja vain tilapäisesti asunut Pietarissa.