HERMANN JA DOROTHEA

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut

O. Manninen

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1929.

SISÄLLYS:

I. Kalliope
Onnettomuutta ja osanottoa
II. Terpsichore
Herman
III. Thaleia
Porvarit
IV. Euterpe
Äiti ja poika
V. Polyhymnia
Maailmankansalainen
VI. Klio.
Aikakausi
VII. Erato
Dorothea
VIII. Melpomene
Hermann ja Dorothea
IX. Urania
Tulevaisuuden toive

Ensimmäinen laulu: KALLIOPE

ONNETTOMUUTTA JA OSANOTTOA

»Ei tori, ei kadut olleet lie näin tyhjinä koskaan! Kaikk’ ihan ihmiset on kuin laastuja pois, sukupuuttoon! Viitt’ edes kymment’ ei nyt sielua lie kotosalla. Kylläpä vain iso into on uusia urkkia! Kilvan koitoa kulkua katselemaan pakolaisien kurjain rientää nyt joka kynsi. On tie, jota tuo jono kulkee, kaukana, ainakin tunnin on matka, ja paahtavi päivä; sinnepä sittenkin tomutupruun kaikki ne työntyy. En toki hievahtais minä katselemaan pakomatkaa ihmisparkojen, jotk’ yli Reinin, maat omat, armaat jättäen, saapuivat, kera rippeet vain tavaroistaan, mutkia kulkien nyt tämän viljavan, kukkean laakson. Oikein, eukkoni, teit, kun säälien kurjia varten vanhoja liinoja, myös vähän ruokia, juomia viemään nyt pojan laitoit. Näät kell’ on, sen täytyvi antaa. Hei sitä vauhtia! Hei, miten orheja poika se ohjaa! Vaunut on uhkeat, uudet nuo, mukavastihan istuis neljäkin miss’, ajomies kera laudallaan. Ihan yksin lähti hän nyt; kevyesti ne vierien vei ohi kulman!» Näitäpä portillaan torin äärell’ istuen haastoi Leijonan Kultaisen mies mielissään aviolleen.

Tuohon virkkoi taas sanan viisas, mielevä vaimo: »Liinoja vanhojakaan hevin pois, isäkulta, en anna; monta ne hyötyä tuo, niit’ ei edes saa rahan eestä, konsa on tarvis. Vaan nyt silti mä pois ilomielin paidat, päällysteet monet lahjoitin hyvät, ehjät; lapsia, vanhoja näät repaleissa ma kulkevan kuuulin. Anteeks suotkohan vain? Verotettu on myös sinun kaappis. Sielt’ yönuttusikin, joka intialais-kukikasta karttunikangast’ on ja flanellia hienoa vuori, annoin pois; ohut on se ja vanha ja muoditon aivan.»

Mies hyvä naurahtaa: »Toki jääneen toivonut oisin oikean intian-karttunisen kotinuttuni vanhan, toista kun ei sen vertaa saa. Vaan viisipä tuosta, joutava on se jo. Käskeehän nykymuoti nyt miehen lievenuttua vain sekä nauhustakkia käyttää, saappaiss’ astua; ei sovi tohvelit, ei pipolakki.»

Vaimopa virkahtaa: »Kas, kas, tulemassa jo tuolla katselijoita on pois; ohi mennä jo matkue mahtoi. Kengät on niin pölynkeltaiset, niin päät palavissaan! Kaikki ne pois nenäliinoillaan hikihelmiä pyyhkii. Ei toki päivänpaahteeseen näky veis mua moinen nääntymähän! Ne jo kuullakin tott’ ylenkyllin on mulle.»

Toimekkaastipa haasteli nyt talon haltia: »Harvoin sattuu yhteen näin hyvä korjuusää sekä kasvu. Kuivana kuin oli heinätkin, katon alle me saamme viljan; taivas on sees, yht’ ei näy pilkkua pilven. Hiljaa vilvas vain itätuulen huokuvi henki, ilmoja ennustaa pysyväisiä. Kyllin on kypsää viljakin; aamull’ alkaa siis elon runsahan leikkuu.»

Näin hänen haastaissaan yhä taajemmin tuli parvin miehiä, naisia astellen toriaukion poikki taas kotiporteilleen; avo-landoossaan ajelulta tuo rikas naapuri myös, koko seudun kauppias suurin, juoksiamillaan nyt tuli tyttärineen talohonsa vast’ ihan uusittuun, toriaukion toisehen laitaan. Vilkastui kadut; näät oli kansava kauppala pieni, askart’ antoivat monet tehtaat, ammatit uuraat.

Noin pari tuo sopusointuinen lakan alla nyt istui kansaa katsellen, huvinaan moni huomio hauska.

»Katsos», vihdoin vaimo jo arvokas äkkiä virkkaa, »tuollahan pastori kanss’ apteekkarin astuvi tänne. Siispä he kertoa saa, mitä kaikkea siell’ ovat nähneet, vaikk’ ylen ei näkemänsä ne lie ilahuttavat olleet.»

Luo tuli tervehtäin, lakan alle jo ystävät astui penkkejä puisia painamahan, pölyn jalkinehistaan polkien, huiskien pois nenäliinoin hehkua helteen.

Tervehdyksien jälkeen koht’ apteekkari ensiks alkavi haastaa, näin vihapäällä jo virkkavi melkein:

»Moisia ihmiset on, kaikk’ yksiä höyniä totta: toisen turmaa kurkkimahan kukin ain’ ylen ahnas! Kaikki ne katselemaan tuhovalkean loimua rientää, kulkua kuoloon ankarahan lainrikkoja-raukan. Kaikkien nyt piti myös pakolaisia parkoja nähdä; kenkään aattele ei, miten voi sama surkeus häntä kohdata itseäkin joko nyt tahi vast’edes ehkä. Houkkuus puoltamaton; vaan niin se on ihmisen luonto.»

Tuohon vuorostaan jalo, viisas pastori virkkoi, kunnia kaupungin, mies viel’ ihan nuori, — hän tunsi maailman, elämänkin, ties sanankuulijan tarpeet, mies elähyttämä tuon pyhän, korkean kirjojen kirjan, kohtalot ihmisten joka ilmaisee sekä mielet; tunsipa tyyten myös hän parhaat maalliset kirjat. »Moiti en», lausui hän, »viatonten viettien lahjaa, ihmislapsilleen mitä laupias soi emo-luonto; sillä mit’ ain’ ei voi äly, järki, sen voi useasti taipumus ehdoton, meitä jok’ onnistuttaen ohjaa. Jos tuta uutt’ ei ois halu kiihkeä, seljetä mieleen kaunis kaiken kuink’ olevaisen vois sopusointu? Ensiks uutt’ ikävöi näet ihminen, uupumatonna hyödyllistä jo harrastaa; päämääränä vihdoin on hyvä kaikk’, yleväksi mi saa, sisint’ arvoa antaa. Nuoruudessahan on toveruksena hauskana huimuus, peittää vaarat tää, pahan tuskia tuottavan arvet poistaa taas nopeaan, heti kun sivu päästy on siitä. Kunnia miehen sen, vakavuuteen jossa ja järkeen vuosien kypsempäin tuo vallaton hilpeys vaihtuu, intoa työn jok’ on täynnä ja pontta, jos onni mik’ olkoon. Näin hyvän aikaan saapi ja vanhat vauriot korjaa.»

Vaimopa malttamaton heti äänin lausuvi suopein: »Nyt näkemänne jo haastelkaa, halu noit’ olis kuulla.»

Vastasi toimessaan apteekkari: »Enp’ ilomieltä pitkään aikaan taas näkemiltäni tuntene näiltä. Kaiken kurjuuden kuka voiskaan tuon kuvaella! Niittyjä ennenkuin alas ehdittiin, tomupilvi loittoni vain loputonna; jo kumpujen taa oli kauas matkue kerjennyt, siit’ ettei paljoa nähnyt. Tiellepä päästessämme, mi laakson kulkevi poikki, matkaajain, ajoneuvojen viel’ oli ankara tungos. Murheekseen näki nyt ohikulkija-parkoja kyliin, kussakin huomasi, kuink’ oli katkera tuo paon tuska, kuink’ ilo kuitenkin, edes ett’ oli säilynyt henki. Säälien katsoa sai moninaisia myös tavaroita, tallentaa mitä vain talo vauras voi, mitä pannut taiten on paikoilleen talonhaltia, tarjona jott’ ois tarvittaissa ne; tarpeen näät sekä hyötynä kaikk’ on. Huiskin haiskin niit’ oli kiireessään pakolaiset täyteen kuormanneet monenmoiset vankkurit, rattaat. Kaapin päällä on seula ja vaippa, ja patjoja täynnä taikinakaukalot on sekä peilin peittona raiti. Vaara se ihmisen maltin vie, — palo näytti sen ennen tuo, jost’ aikaa nyt parinkymmenen vuoden on verran,— jotta hän ottaa turhia vain, sekä jättävi parhaat. Noin rojukuormia vain oli, koottuja päättömin huolin, noillakin, härkien kuin hepo-raukkain kiskoa uupuin: saavia, lautaa myös, jopa hanhenkoppi ja häkki. Ähkivät eukot, lapsetkin, mytyt taakkana taikka myös vasut, soikot, joit’ ihan tarpeeton kama täytti; näät vihoviimeistään hevin ihminen ei toki heitä. Joukkue eelleen tunkihe noin, tomu tuprusi, kaikki yht’ oli mylläkkää; mikä hiljaa juhtien heikkoin kulkea antanut ois, mikä hoppusi kiivahin kiirein.

Siinäpä kirkuu sulloutuin naisjoukko ja lapset, nautojen ammuntaan siin’ yhtyy koirien haukku, vanhojen voihke ja sairasten, ne kun istua vaappuu vuoteissaan, jotk’ on täpötäysien kuormien päällä. Mutta jo raiteeltaan ravikuoppaan kirskuva pyörä luiskahtaa; alassuin tiepuoless’ on ajoneuvot, kauas viskautuu, suinpäin väki vainiomaalle kierii, kauhuin kiljahtaa, toki vaurion välttää. Viereen vankkurien kaikk’ arkut myös kera kierii. Murskaavan ihan oisi nyt arkkujen, kaappien luullut ihmiset alleen kohta, ken vain näki, kuinka ne kaatui. Pirstana vankkurit on, apu kaukana kaatunehilta. Muut ohi kiirehtää näet kaikk’ ajamalla ja käyden, viemänä ihmisvuon, oma itse on ainoa aatos. Mentiin luo: nämä, jotk’ oli vuoteissaan kotonansa vaivoin kestänehet kivun ainaisen kolotusta, mullin mallin maass’ oli vaikertain, valitellen, päivä kun poltti ja tuprullaan tomu salpasi hengen.»

Lempeä heltyy perheenmies, näin lausuvi: »Jospa Hermann kohtais heitä ja virvoittais sekä verhois! Surkeutt’ itse en sois sitä nähdä, se koskisi mieleen. Kohta, kun ens sana saatiin, kuink’ ylen suur’ oli kurjuus, liiastamme jo laitettiin ropo liikeneväinen, jott’ edes joillekin hoivaa tois; niin tunto se tyyntyi. Mutta jo herjetkää kovan onnen kertomisesta, ihmismieleen näät pian hiipii pelko ja huoli; mulle ne inhemmät ovat, kuin on vaurio itse. Tulkaa vilpoisaan peräsuojaan nyt, salihimme, sinnepä päiv’ ei paistele, ei läpi muurien paksuin konsaan tunkeu helle, ja haihdukkeeksi jo huolten kymmenvuotistaan emo tilkan tuo. Sitä juoda tääll’ ei rattoisaa ole kärpäsien surinassa.» Lähtivät sinne, ja siell’ oli vilpeä, viihdykäs olla.

Toi emo toimelias ihanaisen, kirkkahan viinin, tahkotun pullon tuon, tinatarjoin kiiltävä alla, oikeat vihreät toi lasit Reinin-viiniä varten. Kolmisin istuvat kohta he ääreen pyöreän pöydän, ruskean, kiillotetun, jalat jonk’ oli valtavan vankat.

Maljoja nyt talontaatto ja pastori myös kilahutti; kolmas mietteissään vain sormielee lasiansa; ystävälausein siis talon haltia hälle jo haastoi: »Juokaa, naapuri! Pois kovan onnen torjunut meiltä aina on armias Luoja, ja niin hän vastakin torjuu. Ken näet kieltäis, että hän nyt, palon kauhean jälkeen, ankaran tuon kurituksen, taas ilahuttanut meit’ on, meit’ yhä suojellut, ihan niinkuin ihminen aina silmää suojaelee, joka kallein on elimistä. Eikö hän vastakin siis yhä ois tuki meille ja turva? Luojan voima se tunnetahan vast’ aikana vaaran. Kauniin kaupunkimmeko hän tuhast’ elpyä ensin soi väen ahkeran työllä ja siunasi viel’ ylenmäärin, taas tuhon tuottaakseeen, työ turhako kaikk’ olis ollut?»

Tuost’ ilomielin näin hyvä pastori lauhana lausui: »Tää yhä säilyköhön teiss’ usko ja tää vaka mieli; viisaus, varmuus siin’ ajall’ onnen on, myös surun tullen lohtua tuo ihanaista se, kirkkaan nostavi toivon.»

Viisain, mielevin miettein taas talon haltia virkkoi: »Kuink’ olen kertaa mont’ ihaellut kuohuja Reinin, kun sen rantoja matkaamaan asioillani jouduin! Suur’ oli aina se nähdä ja mieltä ja tuntoa nosti. Mutta en arvannut, pian että sen armahat äyräät vallina torjua sais tuhojoukkoja tuimia Ranskan, uoma sen uljas ett’ ylipääsemätön olis este. Niinpä se suojaa luonto ja Saksan sankarijoukko, niin isä taivainen; ken houkkio toivoton oiskaan! Uupuu taistelijat jo, ja rauhaan kaikki jo viittaa. Rauhanjuhlapa, tuo ikävöity, kun alkavi vihdoin kirkossamme ja soi kera urkuin kellojen ääni, torvien raikahtaissa jo kaikuu Te Deum ylhä, silloin Hermannkin, hyvä pastori, sais etehenne astua alttarin luo kera morsion arvelematta, jott’ ois viettämä kaiken maan jalo tää ilojuhla mullekin vuotuinen kotionneni korkea päivä! Miellytä ei mua vaan, ett’ on tämä poika, jok’ aina uuttera on kotitöiss’, ujo, nahjus ulkona varsin. Joukoss’ ihmisien halu ei ole liikkua hällä; nuoria neitojakin kovin karkkoo, karttavi, hauskaan karkelohon ei käy, mihin mieli on nuorison kaiken.»

Herkesi kuuntelemaan. Kumu kiitävän valjakon kaukaa käy yhä yltyen, koht’ ajoportin suulta jo kuuluu myös jyry vaunujen, kun karahuttaa nuo pihamaalle.

Toinen laulu: TERPSIKHORE

HERMAN

Poikapa kauniskasvuinen katon alle kun astui, pastori saapujahan läpitunkevan loi heti katseen muotoa tarkastain, hänen kaikkea käyttäymistään tutkijan silmin, kohta jok’ ilmeet tulkita taitaa. Hälle jo näin hymysuin sanat tuttavat laati ja lausui: »Siinäpä mies, kuin muuttunut ois! En viel' ole koskaan katseestanne ma noin ilon nähnyt loistavan ennen. Hilpeytenne jo tuo sen kertoo, ett’ ovat raukat saaneet antimet, siunanneet myös teit’ ovat niistä!»

Vastasi tuohon taas vakavasti ja tyynenä poika: »Tokkopa kiittelemistä on työssäni! Vaan sydän käski niin tekemään, kuin sen nyt tarkoin teille ma kerron. Vanhoja vaatteit’ äiti se pitkään etsi ja penkoi, siksipä myöhään vast’ oli valmis käärö, ja taiten sääliä vaunuihin olut, viini, se myös veti aikaa. Tulli kun taakseni jäi, kun maantien saavutin, vastaan virtasi kansaa kaupungin, tuli nuorta ja vanhaa; kauas ehtinyt näät oli matkue maanpakolaisten. Mennäpä annoin vaan, kylän saavuttaa minä tahdoin, jossa nyt aikomus on, kuten kuulin, yöpyä heillä. Siin’ ajaessani siis tien uuden nousua juuri vankkurit äkkiä näin, tukevista ne puist’ oli tehty, härkiä vieraan maan kaks eess’ oli suurta ja vankkaa, reippain askelin käy, vetojuhtia aimoja ohjaa, pitkää heiluttain ajosauvaa, toimeva tyttö, hiljentää tahi jouduttaa, kulun johtavi taiten.

Kun minut huomasi, luo tuli valjakon tyynenä tyttö, mulle jo virkkoi: ’Ei elo meidän näin ole aina kurjaa ollut, kuin on nyt pakoretkeä tehden. Vierailt’ en minä viel’ ole kerjännyt; moni kieltäis, ellei raukast’ irralleen haluaisi hän päästä. Vaan hätä haastattaa. Tilanhaltian puoliso rikkaan, jonka ma, kohtaisen, pois härkä- ja vankkurikyydein vaivoin auttelin, tuolla nyt oljill’ on, kupehellaan äskensyntynyt laps, ihan verhoja vaill’, emo henkiin jäi hädintuskin; näin piti meidän jääpyä jälkeen, paljoa muill’ ei antaa ois, kyläss’ yhtyä heihin seuraavassa jos voisikin taas, johon yöks yritämme ehtiä, vaikka jo pelkäänkin, he jo ett’ ovat menneet, Liinaa liikenevää teill’ oisko, jos itse te liette tääll’ asuvaisia, armahtain polosille se suokaa.’

Näin hän virkki, ja oljiltaan emo raukea, kalvas nousi ja katseen loi mua kohti; ma vastasin jälleen: Kai joku taivahinen hyvän ihmisen ohjata mahtaa puuttehet arvaamaan, jotk’ uhkaa veljeä köyhää, koskapa äitini aavistain tämän surkeutenne tään mytyn antanut on hädän ankean auttamiseksi.’ Aukoen kääröst’ annoin koht’ isän yönutun, annoin paitoja, liinoja. Kiitoksiin hän puhkesi riemuin:

’Vieläkin ihmeit’ on, vaikk’ ei sitä onnekas usko; vasta kun kurjuus on, käsi Herran näät tuta voidaan, työn hyvän täytäntään joka noin hyvät ihmiset ohjaa. Tehköön teille hän sen, mitä meille te nyt hänen työnään!’

Liinoja sormielee erilaisia noit’ ilomielin, lauhkeavillaist’ olletikin nutun vuoria vaimo. ’Kiire jo on kylä saavuttaa’, näin, tyttö nyt virkkoi, ’sinne jo tullut on seurue muu, siell’ yöpyä aikoo; siellä mä lapsenverhot myös heti laittelen kaikki.’

Sitten kiitokset hyvästellen mulle hän hartaat lausui; nyt härät lähti, ja vierivät vankkurit. Mutta hilliten orheja vielä mä viivyin, arvelin, sinne itsekö rientäisin hevosiltani, kaikk’ elintarpeet kesken joukon tuon jakeleisin vai nekö neidon viedä mä antaisin, jaon järkevän uskoen hälle. Pitkään empinyt en, vaan jälkiä seuraten immen hiljakseen pian ehdin luo sekä näin heti lausuin: ’Kuules, tyttö sä, mun pani myötäni muutakin äiti kuin nämä palttinat, että ne verhois vaattehitonta, näät hänen antamiaan myös ruokia, juomia vielä alla on vaunujen istuimen tääll’ yhtä ja toistain. Vaan haluaisin nyt sinun huomaas uskoa nääkin antimet, niin näet parhaiten koko toimeni täytän; viisas sun jakos on, mua johtais sattuma yksin.

’Tuntoni jälkeen jaan varat uskotut’, vastasi neito, ’ett’ ilahuttais niitä ne, joill’ avun tarve on suurin.’ Laatikot aukaisin heti, sielt’ otin liikkiöt aimot, leivät, viinit sielt’, oluetkin, hälle ne annoin kaikki, ja antanut vielä ma runsaammaltikin oisin, vaan jopa laatikot tyhjeni. Nuo pian nosteli eineet kaikk’ emon sairaan jalkoihin, taas lähti jo tielle neito; ma kaupunkiin hevosillani kiidätin jälleen.»

Vaikeni Hermann, mutt’ apteekkari nyt pakinoimaan päätyi virkkaen noin: »On onnekas, ken kotonansa nää paon, melskehien ajat yksin on vain elämässä, kyyrytä kyljessään ei säikkyen vaimo ja lapset! Näin hyvä olla mun on; isä nyt hevin olla en tahtois, vaimon, lapsien huoltaja, — ei, ei, vaikka mik’ olkoon! Miettinyt kertaa mont’ olen myös pakoretkeä, kooss’ on parhaat kalleudet, rahat ammoiset sekä käädyt, jättämät äitini, joist’ ei rahtuakaan ole myyty. Siltikin paljon jäis, mitä korvata ei hevin voisi. Yrttejä, juuriakaan, joit’ uurastain olen koonnut, heittää raskisi en, vaikk’ ei iso niill’ ole arvo. Vaan jos tänne proviisori jää, niin huoleti lähden. Muustapa viis, kun vain rahat jää, oma säilyvi henki; ainahan parhaiten mies yksinkulkeva pääsee.»

Hermann nuoripa nyt vakavasti jo vastasi hälle: »Mielt olen aivan toista ja moitin lausehianne. Kunnon mieskö se, kell’ ylin aatos vain oma itse aina on, jos mikä kohtalo lie, ja ken riemua, huolta toisien ei ota tietääkseen, sydän kuurona kulkee? Nyt jos milloinkaan minä naimaan taipuva oisin; miehen suojaa näät moni kaipaa tyttönen oiva, vaimoa mies, ilon antelijaa, kova onni kun uhkaa.»

Tuost’ isä virkahtaa hymysuin: »Sepä hauska on kuulla! Moista sa järjen kielt’ olet harvoin haastanut ennen.»

Noinpa jo lausui myös sanan toimevan äitikin armas: »Oikein, poikani! On hyvä vanhempais esimerkki. Eihän liittoa meidänkään ilopäivänä tehty, vaan sitä solmittaiss’ oli murheen ankara aika. Sen hyvin muistan, maanantain se ol’ aamu, sen päivän jälkeinen, jona kaupungin palo kauhea nieli. Kaksi jo kymment’ on ohi vuott’, oli näin kuni nytkin sunnuntai, kova helle ja pouta ja veest’ iso puute. Kaikk’ oli parveilleet pyhävaatteissaan kesän helmaan, maakylät, myllyt myös, kapakatkin täytteli kansa. Pääss’ oli kaupungin palo alkanut, vaan kadut kaikki valtasi vauhdissaan, vetotuultaan kiihtäen itse. Niin vajat, aitat poltti se, myös sadon korjatun, runsaan, kuin asumuksetkin torin ääreen asti, ja sortui liekkeihin talo tää sekä viereinen isävainaan. Pois vähän saatiin vain. Minä vahtina sänkyjen, arkkuin kaukana nurmell’ istuilin läpi yön ylen kurjan. Vihdoin torkahdin, ja kun aamun viileä kaste, päiväsen eellä mi laskeutuu, minut sai herehille, hiilikot sauhuavat minä näin, takat, autiot seinät. Mieleni musteni nyt; mutt’ entistään ihanammin paistoi nouseva päivä, ja rohkaistui sydän jälleen. Joutuen nousin pois, palopaikkaa huonehiemme miel’ oli nähdä ja kuink’ oli selvinneet kana-raukat, — mielin lapsekkain kovin näät olin kiintynyt niihin. Saavuin sinne ja näin kotikartanon suitsuavaiset rauniot eessäni vain, talon aution tuon, tuhon saaliin; toistapa saavuit taas sinä puolta ja paikkoja tutkit. Sult’ oli pilttuuseen hepo hiiltynyt; murska ja hirret, hehkuen vielä, sen tähteetkin näkymästä ne peitti. Siinä me vastakkain surumielin miettien seistiin; sortunut eest’ oli näät kotikartanojen väliseinä. Vaan kädest’ ottain näin sinä mulle jo haastelit: ’Liese, täälläkö oot? Tule pois! Poro kuuma se kenkäsi polttaa; multa jo kärventyy kovat anturat saappaidenkin.’ Niin käsivarsilles minut nostit, tänne sa kantain toit pihamaas yli. Holveineen viel’ ehjänä portti seisoi niinkuni nyt, sepä vain oli säilynyt yksin. Maahan laskien taas, mua suutelit, vaikka ma torjuin. Vaan tosi mielessäs sinä haastoit ystävälausein: ’Kaatunut on koti, tänne sä jää, sen nostamisessa auttele, niin minä myös talon nostoa taattosi autan.’ Tuon vast’ ymmärsin, puhemiesnä kun äitisi saapui meille, ja päätettiin iloll’ armas koht’ aviomme. Hirret hiiltynehet minä muistan vieläkin, riemuin nousevan auringon näen eessäni yht’ ihanaisna. Päivän tuottama tuon oli ylkäni näät, hävityksen kauhean anteja myös oma nuorena saamani poika. Siks sua kiitän, Hermann, kun surupäivinä näinä impeä itselles sinä aattelet luottavin mielin, rohkenisit kosimaan surun aikana, rauniot allas.»

Näinp’ isä vastasi taas, heti virkkoi vilkkahin innoin: »Kiitost’ aie se ansaitsee, tosi myös oli juttu, jonk’, emokulta, sa kerroit; niin kävi kylläkin kaikki. Vaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen ei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten pakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill’ oli silloin. Onnen poika se, kell’ isän, äidin hankkima valmis on koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi! Alku on hankala aina, ja hankalin on talon alku. Tarvett’ on monenmoista, ja kaikkipa vain joka päivä kallistuu; hyvä siis on kartuttaa rahakassaa. Siksipä Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon nuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten; rikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on. Kenp’ ei mielissään ole, jos kera toivotun vaimon lahjaa hyötyisää lisä karttuu vakkahan arkkuun. Suott’ ei lapselleen emo pitkin vuosia laita aivina-aartehiaan, valioita ja vahvoja, paljon, suott’ ei kummit tuo hopeaisia lahjoja, suott’ ei kultia lippaaseen isä harvoin saatuja kätke. Moisin tuomisin näät ilahuttava kerran on neito ylkää nuorta, jok’ on hänet katsonut kaikkien kesken. Tiedän, kuink’ olo viihtyisää kotonansa on vaimon, joll’ omat tuomat on nuo tutut suojien, keittiön tarpeet, peitot vuotehien, kateliinat pöytien kauniit. Neitopa näin varaeltuna vain miniäksi on mielu. Mies yli olkain näät toki viimein katsovi köyhää: piika on arvoltaan, joka piikana toi mytyn myötään. Vaativa miesten on mieli, ja loppuu koht’ ajat lemmen. Hermann, tuottaisit ilon vanhuudelleni suuren, nuorikon kohdakkoin kotisuojiin jospa sa toisit, naapurin tyttären, — tuon talon vihreän kyllähän tiedät. Vauras on haltia sen, yhä kasvaa kauppa ja tehtaat rikkautt’ aimompaa. Mist’ ei toki kauppias hyötyis? Kolmepa tyttöä vain perijöinä on siell’ ihan kaiken. Tiedän, on vanhimmalla jo ottaja, mutta ne kaksi viel’ ovat tarjona, jos nekin kohta jo tehnevät kaupat. En sinun kohdassas olis vitkaillut tähän asti, vaan tytön noutanut oisin, kuin otin äitisi ennen.»

Noin isän kärttelyhyn sanan säyseän vastasi poika: »Niin, oli mieli se mun, kuten teidänkin, joku ottaa neitoja naapurin tuon. Mehän kasvinkumppanit ollaan. Ennen näät torill’ ain’ ilakoitiin luona me kaivon, poikien häijyyksiin useasti ma suojelin heitä. Siitä jo aikoja on. Kotihinsa ne kartteliaina jää tytöt varttuissaan sekä huimia leikkejä vieroo. Niin, hyvinkasvatetuit’ ovat totta he! Siell’ olin joskus, vanhana tuttuna noudattain minä toivehianne; mutta en milloinkaan ilomieltä mä tuntenut tuosta. Heidän moittehiaan näet aina mun kärsiä täytyi: takkini liian on pitkä, ja karkea, kuositon kangas, ei tukan leikkaus, ei kiharatkaan muotia myöten. Päätin vihdoin siis asun hienon hankkia niinkuin puotien keikarit nuo, pyhäpäivisin joit’ yhä siellä kulkee, kaulassaan suvisäin sekasilkkinen riepu. Vaan pian kyllä mä näin, minust’ että he vain teki pilkkaa; ylpeyteeni se koski, ja haavan löi kipeimmän, halpa kun heist’ oli noin mun mieleni kiintymys harras heihin, Minnaan varsinkin, joka heistä on nuorin. Pääsiäisenä näät menin vihdoin noin minä sinne, ylläni takki ol’ uus, jok’ on pantu nyt ullakon kaappiin, poikien muitten muotiin myös kiharoituna tukka. Kun tulen, tirskuvat, enp’ ole tuonanikaan minä tuosta. Minna klaveeria soittaa, myös isä itse on läsnä, kuunnellen kovin mielissään, kun tyttäret lauloi. Lauluist ymmärtää en paljoakaan minä voinut, vaan yhä toistuivat nimet niissä: Pamina, Tamino. Enk’ ihan ääneti olla ma aikonut! Laattua laulun tiedustin, mikä laulu se on sekä keistä se kertoo. Kaikki nyt vaikenivat hymyellen, vaan isä virkkoi: ’Varmaan ystävä tää vain tuntevi Aatamin, Eevan?’ Pääs ilo irralleen, pojat, neidot äänehen nauroi, hytkyi äijäkin, sai ihan kannattaa käsin vatsaa. Niin minä hämmennyin, kädest’ että jo kirposi hattu, Tirskuna jatkui vain, joko soitti he taikkapa lauloi. Sieltä mä riensin pois, nolo, myrtynyt mull’ oli mieli, takkini kaappiin vein, tukan suortelin taas harasormin, vannoen, ett’ yli tuon en kynnyksen minä astu. Oikein varmaan tein, tyly hepsake vain kukin heist’ on, vielä Taminoks ilkkuvan vain mua kuuluvat siellä.»

Vaan emo vastasi: »Ei noin kauan lapsia kohtaan kaunaa kantaa saa; nehän kaikk’ ovat lapsia vielä. Minna on oikein kiltti, ja ain’ oli suopea sulle. Taannoinkin sua tieteli taas. Hänet sun sopis ottaa!»

Vastasi tuohon poika: »En tiedä mä, niin puri mieleen loukkaus tuo, ettei todentotta mun ois halu nähdä häntä klaveerin ääress’, ei hänen laulavan kuulla.»

Vaan isä närkästyin nyt nousi ja vastahan virkkoi: »Et mua liioin lie ilahuttanut, sen ma jo lausuin, sulla kun ain’ oli vain halu talliin, peltojen hoitoon. Sen, mitä renki jo suorittaa talonhaltian rikkaan, teet sä; ja kaivata saa isä poikaa, kunnia josta koituis hälle, jot’ ois ilo katsoa naapurienkin. Turhiin toivelmiin mua äitisi vietteli muinoin, kun luku, oppi ja kirjoitus sult’ aikana koulun luontunut ei, vaan aina sa luokan loppuna istuit. Niin todentottakin käy, kun rinnass’ ei ole nuoren kunniantuntoa, kun ylöspäin hän ei pyri yhtään. Josp’ isä mulle sen antanut ois, mitä sulle ma annoin, pannut kouluun, palkannut kotineuvojat oikein, Leijonan Kultaisen minä enpä nyt olvuri oisi.»

Poikapa tuosta jo nous, oven luoksi hän asteli hiljaa, vaiti ja verkalleen; vihankuohussaan isä vielä jälkeen huuteli: »Niin, mene vaan, tuon uhmarin tunnen! Pois mene, toimita työs, niin ettei syyt’ ole moitteen! Vaan älä arvelekaan, miniäkseni että sä tuoda milloinkaan talonpoikaisen tytön töllerön saisit! Vuosia mulla jo on, kera ihmisten tulen toimeen, herroja, rouvia voin minä kestitä, jotta he tyytyin lähtevät pois; sopusuulla ma vieraan suosion voitan. Siksipä vuoroon nyt miniänkin saada ma tahdon kohteliaan, joka rattona ois mun vaivani runsaan. Mulle klaveeria myös hän soitelkoon. Huviseuraan kaikkien kaupungin valiointen on tultava tänne, kuin pyhäpäivisin aina ne saapuvat naapurihinkin.» Poikapa hiljaa nyt ovisalvan nosti ja lähti.

Kolmas laulu: THALEIA

PORVARIT

Sai puhe kiihkeä tää noin poistumahan pojan kainon mutt’ isä jatkoi vain yhä äskeiseen sävyhynsä: »Mistäpä ottais mieltä, mit’ itsess’ ei ole? Tuskin toivoni parhain siis lie konsaan täyttyvä, ettei poikani ois isän vertainen, vaan hänt’ etevämpi. Sillä mit’ ois talo tai mitä kaupunk’, into jos ei ois kunkin hoitaa, säilyttää yhä, korjata kuntoon, uudistaa, edistää ajan, naapurikansojen malliin! Ei osa ihmisen maast’ ole puhjeta kuin mikä sieni, syntymäpaikalleen pian jälleen vain mädätäkseen, ett’ ei jälkeä jää elon toiminnasta ja työstä! Ainapa ilmaisee talo koht’ eläjänsäkin laadun, töistään kaitsijat kaupungin heti saapuja tuntee. Muurit, tornit miss’ ovat rappeuneet sekä täynnä törkyä kaivannot, kadut törkyä täynn’ ovat kaikki tai kivi viereksii, joka liitoksesta on päässyt, on lahot palkistot, tukimikseen uusia turhaan saa talo vartoa, huono sen paikan on hoito ja johto Näät miss’ ylhäält’ ei tule järjestys sekä puhtaus, siell’ äkin vallitsee lika vain, vetelehtivä velttous, niinkuin vaatteisiin repaleisiin kerjuri tottuu. Siis olen tuuminut, että nyt matkustais pian Hermann, ainakin Strassburg oisi ja Frankfurt nähtävä ynnä Mannheim, kaunis kauttaaltaan sekä hilpeä, hauska. Sillä ken kaupungit näki suuret, siistit, on uuras kaunistuttamiseen kotikaupunkinsakin pienen. Kiittää vieraskin nämä nähden korjatut portit, tornin valkaistun sekä uljaaks uusitun kirkon! Ken kehu ei kivitystä? Ken ei ojaverkkoa oivaa, min vesirunsaat nuo salasuonet hyötyä, turvaa tuottavat, torjuen pois tulenvaaran ain’ ihan alkuun? Eikös kaikk’ ole tehtyä tää palon kauhean jälkeen? Kertaa kuus olin valvoja työn valikoimana raadin, suosio porvarien oli palkkani siitä ja kiitos. Tarmokkaasti sen tein, mihin tartuin, noin toteuttaa miesten kelpojen hankkeet sain minä, heitetyt kesken. Vihdoin neuvoston joka mies oli intoa täynnä. Kaikki nyt harrastaa, kohotie pian uusi se täältä kulkeva suureen on päätiehen, on varma jo päätös. Mutta mä pelkään vaan, niin ettei nuoriso toimi. Kellä on mielessään huvi vain sekä haihtuva loisto, ken taas nuhjustaa kotinurkissaan nökötellen. Kunp’ ei Hermann vain olis sellainen iän kaiken!»

Kohtapa tuohon virkkoi noin hyvä, järkevä äiti: »Poikaas kohtaan ain’ olet ankara niin, isäkulta! Noinp’ ei ensinkään hyvät toivees täyttyä tainne. Emmehän lapsia muovata voi, miten ois oma mieli; niinä ne saa, minä Luoja ne antoi, hellien hoitaa, parhaan pannen, kasvattain, kuten luonne on kunkin. Näät tämä tällä ja tuo taas tuolla on lahjojen laatu: kullakin on omat, on hyvä, onnekas vain kukin laillaan. Hermann-lastani ei saa moittia, sill’ epäkelpo ei ole hän perimään, mitä meiltä hän saa, esimerkki kerran on oiva hän porvarien, talonpoikien kesken, eik’ ole raadin viimeinen, sen nähdä jo saatan. Mutta kun raukkaa noin joka päivä sä vain yhä soimaat, rohkeutensa jo kaiken viet, kuten teit sinä nytkin.»

Virkkaen noin heti lähti jo pois, pojan jälkehen riensi, jostakin löytääkseen hänet taas sekä lausehin lempein hänt’ ilahuttaakseen; sen on ansainnut hyvä poika.

Äidin mentyä näin hymyellen koht’ isä haastoi: »Kumma se totta jo vaankin on vaimojen laatu ja lasten! Kaikk’ eleleisivät niin kuin näyttää vain oma nokka, käskisi sittenkin silitellä heitä ja kiittää. Mutt’ yhä paikallaan sananparsi se vielä on vanha: Ken edespäin ei käy, käy taapäin! Niin se on aina.»

Arvelevaisena näin apteekkari vastasi: »Myönnän täydelleen minä tuon, hyvä naapuri, itsekin etsin parhaint’ aina, mik’ ei tule kalliiks, uutta jos onkin. Vaan mitäs auttaa uurastaa, sisält’, ulkoa innoin uudistella, jos ehtymätön rahan ei ole runsaus? Porvari liian ahtaall’ on, moni jää hyvä hanke, vaikka sen ymmärtäis; on liian kukkaro laiha, tarpeet liian suuria taas, ja se estävi aikeet. Paljon muuttanut oisin, vaan ketäs ei kulut julmat kammottais, nyt varsinkin, kun on vaarojen aika! Uuteen kuosiin ois talo pantu jo meilläkin ammoin, saanut seiniin ois isot, välkkyvät ikkunaruudut, vaan ken kilvata voi kera kauppiasnaapurin, jolla kullat on kukkurapäät, myös parhaat hankkimakeinot? Tuolla sen on talo uus! Miten näyttääkään upealta kiekurakipsit nuo, kun on pohjana vihreä seinä! Kuink' isot ikkunat! Kuinka ne kuultaa, peilinä välkkyy, ett’ ihan himmentyy torilaidan muut talot kaikki! Meill’ oli kuitenkin talot kauneimmat palon jälkeen, Enkelin Rohtola, Kultainen tämä Leijona myöskin, seudun kuulupa myös pihatarhani; kulkijan aina sen kivikääpiöt kirjavat, sen kivikerjuriäijät sai heti vilkumahan punamaalatun taa säleaidan. Kahvia juomaan jos kenen kaunoiseen tekoluolaan vielä mä vein, joka hylky nyt on sekä sortunut puolin, hän näki mielissään rivit raakkujen hohtavat, sorjat; oikea tuntijakin jäi silmin huikenevaisin kiiltoa katselemaan kideharkkojen ynnä korallein. Yht’ oli mainiot maalaukset salin seinien, joissa puiston polkua käy sirot herrat, hempeät naiset kukkia kannellen sekä hennoin tarjoten sormin. Niistä ken huolisi nyt! Ei tee ulos astua mieli, kun muka hienoa, uutta on tyyliä oltava kaiken, valkeat vain säleaidatkin sekä valkeat penkit! Pelkkää on silopintaa kaikk’, ei kultaus kelpaa, ei koruleikkaukset, — ja mahongit nuo, nepä maksaa. Niin, hyvin mullekin mieluist’ ois vähän hankkia uutta, kai toki vaihtelisin kalustoita ma, seuraten aikaa, Mutta jo muutos pieninkin pelon nostavi mieleen; ken näet jaksaiskaan ajan tään työpalkkoja maksaa? Taannoin kultauttaa minä rohtolamerkkini tuumin, enkeli Mikaelin sekä julman myös lohikäärmeen, tuon, joka kiemurrellen on enkelin jalkojen alla, vaan jätin ruskeaks ennalleen, kun pelkäsin hintaa.»

Neljäs laulu: EUTERPE

ÄITI JA POIKA

Miehet rattoisaa yhä jatkoi juttua. Äiti taas meni poikaa etsimähän, pihamaallapa ensin katseen loi kivipenkkiin hän, pojan istumapaikkaan. Sieltä kun löytänyt ei, niin katselemaan meni talliin, varsana ostamiaan siell’ oisiko hoitelemassa orheja oivia, joit’ ei konsaan uskonut muille. Renkipä virkkoi noin: »Puutarhaan tuonne hän lähti.»

Riensi nyt joutuisaan emo kummankin pihan poikki, tallit taa sekä aitat jäi hyvinveistetyt, astui näin puutarhaan, kaupungin joka muurihin päättyi, sen läpi kulki ja loi ilokatseen kasvuhun kaikkeen, korjasi paikoilleen tukisalkoja oksien alle, jotk’ omenoitaan, pääryniään täpötäysinä notkui, kaalistaan rehevästä hän myös madon muutaman nyppi; vaimopa uuttera näät yht’ askelt’ ei ota hukkaan. Näin puutarhan päähän ol’ ehtinyt äiti jo pitkän, luo majan kuusamanlehväisen; maja yht’ oli tyhjä kuin puutarhakin, jost’ oli poikaa etsinyt turhaan. Portti se siin’ oli vain raotettuna, jonk’ oli ammoin muuriin murrattaa pormestari, tuo suvun kanta, saanut, hälle se näät erikoinen suosio suotiin. Tuost’ yli kuivan kaivannon mukavasti hän kulki, miss’ ajotien sivult’ alkaen näit hyvinaidatun tarhan jyrkkänä päivään päin rypäleisen kääntävän rinteen. Myös sitä nousi, ja mielissään hän katseli, kuinka lehvien siimeksest’ ihan ulkoni uhkeat tertut. Varjokas, vilpoinen oli keskinen käytävä tarhan, sinnepä hakkaamattomat vei kivipaatiset portaat. Täällä nyt tertuissaan »gutedel», myös jalo »muskat» nuokkui, täyteläs tuo, sinipuuntava sill’ oli hohto; kaikk’ oli huolell’ istutetut pitopöytiä varten. Yksittäin vesarungot muut taas katteli rinteen, marjat on pienemmät, hyvän viinin antajat, niissä. Näin ylös asteli hän ja jo aatteli riemuja syksyn, riemuja juhlan tuon, jona ihmiset kaikk’ ilomielin poimii, survoo taas rypäleet, mehu kuohuva täyttää tynnyrit, loistaa, räiskyelee ilovalkeat illan, noin sadon saantia kauneimman joka seutu kun juhlii. Vaan levotonna jo käyskeli hän, pari, kolmekin kertaa tiell' oli huudellut, huhuellut — vain monin äänin vastasi kaupungin kivitornien kielevä kaiku. Poikaans’ etsiä niin oli outoa hälle, kun aina virkkoi, jonnekin jos meni tää, jott’ ei emo armas huolissaan olis, ei tapaturmaa tullehen pelkäis. Tieltäpä ainakin nyt hänen uskoi löytyvän äiti, kosk’ oli kumpikin, niin ylä- kuin alaporttikin auki köynnöstarhan tuon. Tuli niin jo hän vainiomaalle, kummun harjanteella mi laajana aukeni. Pohja viel’ oma vain jalan all’ oli, viel’ ilahuttivat silmää ain’ omat kylvöt vain, oma uhkea, nuojuva vilja, voimaa kultaist’ aaltoillen yli vainion kaiken. Peltojen halki hän nyt välipientaren polkua astui, viittana silmissään iso päärynäpuu, rajamerkki heill’ oman kartanon maan. Ken puun oli mahtanut ammoin istuttaa, ei tietty. Se seudun kuuluna kauas siinteli kummultaan, ja se mainiot päärynät antoi. Alla sen atriataan ilomielin söi elomiehet, varjoa vilpoisaa myös karjojen kaitsijat saivat; pantuna istuimiks oli paaterot sinne ja turpeet.

Eikä hän erhety; siell’ emon etsimä henkäsi Hermann, istui vain käsi poskellaan sekä katsovan näytti kauas vuoristoon, selin äitiin siellä hän istui. Luo emo hiljaa hiipi ja hieman olkahan koski poikaa, tää heti kääntyi päin; oli vettynyt silmä.

♦Äiti», hän virkkoi hämmästyin, »minut yllätit aivan!» kuivasi kyynelet nyt jalotuntoinen heti poika.

»Kuinka? Sa itket?» hämmästyin emo haasteli hälle. »Outoa mulle on tuo, sitä koskaan enp’ ole nähnyt. Kerro, mik’ ahdistaa noin mieltäsi, miksikä istut alla sa päärynäpuun vesisilmin tääll’ ypöyksin?»

Vastasi mieltään rohkaisten jalo poika ja virkkoi: »Sen kivirinnass’ ei sydän ihmisen sykkisi, ken nyt kylmänä katsoa vain väkijoukkoa vois koditonta. Eik’ ois rahtua järkeäkään sen päässä, ken huolt’ ei vaaran vuoks oman, vuoks isänmaan tähän aikahan tuntis. Tuo, mitä kuulin, näin tänäpäivänä, mieltäni särki; niinpä mä läksin käyskelemään, edess’ aukeni laaja, kaunis maisema tää, sen kukkeat, kaartuvat kummut; tääll’ elo kultainen se jo nuokkuu sirppiä vartoin, tarhoist’ aittoihin sato kohta on karttuva kaunis. Vaan lähell’, ah, kuink’ on vihamies! Tosin aallot on Reinin suojana meillä; mut ah, mitä aallot on, vuoret on eessä kansan kauhean tuon, joka nyt ukonilmana uhkaa! Kaikilt’ ääriltään näet koolle he kutsuvat nuoret niinkuni vanhatkin, päin hurjina syöksyvät, eivät pelkää kuoloakaan, sotalaumat -laumoja seuraa! Turvallisnako vain mies Saksan jää kotihinsa? Kaikkia uhkaavan tuhon tuon vain hänkö se välttäis? Oi rakas äiti, on siitä mun katkera mieleni, että jäin vapahaksi, kun katselmus asekelpojen miesten tääll’ oli taannoin. Ainoahan minä kyll’ olen poika, laaja on myös talonhoito, ja tärkeä on tämä toimi; vaan rajarintamahan paremp’ eiköhän astua oisi kuin koton’ istua, kunnes on täällä jo sorto ja kurjuus? Niin, se on sieluni ääni ja käsky, ja rintani täyttää into ja uskallus isänmaalleni henkeni antaa, muillekin miehuuden esimerkkinä oivana olla. Totta jos nuoriso vain koko Saksan koolla nyt oisi, voimin yhteisin rajaturvana, torjuen vieraat, eipä ne koskaan sais tätä armast’ astua maata, eik’ ois katsoa pakko, kun vievät meilt’ omat viljat, miesten sortajat nuo sekä ryöstäjät vaimojen, neitoin. Nähkääs, äiti, mun on sydämessäni nyt syvä päätös, että mä sen heti teen, mik’ on oikea, järkevä tehdä. Ain’ ei näät osu oikeimpaan, ken miettivi kauan. En kotisuojiin käänny mä, nähkääs! Tästä nyt oitis astelen kaupunkiin sekä tarjoudun soturiksi, tää käsivarsi ja tää sydän palvelkoon isänmaata. Sitten lausua saa isä, eiköpä kunniantunto myös mua ohjaa, enkö mä siis ylöspäin pyri yhtään.

Nuhtelevastipa noin hyvä, järkevä äiti nyt haastoi: hiljaa kyynelet herkät hält’ alas poskia vien. »Poikani, miks olet muuttunut noin, mikä sulle on tullut, kun avomielin, suoraan et, kuten aina sa ennen, haastele äidilles, mitä toivoisit, halajaisit? Kuullut jos sanas ois joku kolmas, koht’ ylenmäärin hän sua kiittäis kai sekä päätökses ylevyyttä, harhaan näät hänet haastelemas puhe ponteva veisi. Mutta ma moitin vain, joka tarkemmin sinut tunnen. Tuntees kätkien näät puhut toista ja aattelet toista. Tiedän: houkuta ei sua räikynä torvien, rumpuin, ei univormut uljailuun vedä neitojen nähden, sillä sun kutsusi on, kuink’ ootkin oiva ja uljas vainion vaaliminen sekä toimelias talonhoito. Siis sano suoraan vain: mikä päähäsi nuo pani tuumat?»

Vastasi näin vakavasti nyt poika: »Sa erhetyt, äiti. Päivät vaihtuvat, poika jo miestyy, kypsyvi toimeen, hiljaa varmemmin, kuin kiihkeän hyörinän kesken kypsyä vois, joka turmiohon vie niin monet nuoret. Vaan miten hiljainen olen ollutkin minä aina, voi vihan nostattaa sydämessäni sorto ja vääryys, myös vähin oivallan olot maailman, elon toimet, työst’ on jäntevä tää käsivarsi ja vanttera jalka. Kaikk’ on tää tositotta, sen uskallan minä väittää. Syystäpä sittenkin mua nuhtelit, äiti, mun äsken haastavan puolin totta ja teeskenneltyä puolin tunsit. Sillä, sen tunnustan, mua vaarojen uhka houkuta pois kotipohjalt’ ei, ei korkea aatos olla nyt turvana maan sekä kauhuna maan vihamiesten. Vain sanasointua tuo oli, tahdoin vain minä sillä kätkeä tunteet, jotk’ ylen tuimina raateli rintaa. Jättäös siis minut, äiti! Kun kerran toivehet turhat täyttävät rintani, niin saa hukkaan myös elo mennä. Tuon toki tiedän: on turhaa, vain oman vaurion saa, jos altis on yksi, kun yhteiseen kaikk’ ei pyri määrään.»

»Jatka sa haasteluas», noin virkkoi mielevä äiti, »juttele kaikk’ isot, pienetkin sinä seikkasi julki; miehet on kiivaat näät, vain viimeisintä he muistaa; kiivas pillastuu pian tieltä, jos eessä on vastus; nainen on taitava taas, voi keinot keksiä, kiertäin, kaartaen kulkea, jotta hän vois hyvin määrähän päästä. Kerropa kaikki jo siis, miks on niin kiihtynyt mieles, ett’ ihan outoa nähdä se on, mikä nostavi kuohuun noin veren suonissas, vedet silmiis saa väkisinkin!»

Pääsi jo valloilleen pojan oivan tuska, hän itki, pää emon parmaill’ itki hän ääneen, heltyen lausui: »Loukkasi tottakin nuo isän nuhteet mieltäni äsken; niitä en ansainnut minä, en nyt, enk’ ole kuunaan. Vanhemmilleni ain’ olen kunnian antanut, kenp’ ois viisas, mielevä niin minust’ ollut, kuin oli armaat vaalijat lapsuuden hämäräisen, nuo vakamielet! Niin monet silloisten kisaveikkojen kepposet siedin, niin useasti kun niillä ne vain hyvän tahtoni maksoi; kostanut en monen monta ma iskua, heittoa heille. Mutta jos vain isä heill’ oli pilkkana, kun pyhäpäivin kirkost’ asteli hän vakavasti, jos nauhoja myssyn, yönutun kukkia nauroivat, joka niin komeasti verhosi häntä — se, jonka nyt vast’ ihan sai pakolaiset, niin käsi nyrkkiin kouristui, sydän raivohon syttyi, kimppuun hyökkäsin, löylytin heit’, ihan löin sokeasti, vain mihin sattui. Nuopa jo ulvoivat verinaamoin, iskuja, potkuja vimmahisen oli vaikea väistää. Niin minä miehistyin, monet kestää sain isän puuskat, mulle kun pauhasi hän, jos tuottivat muut pahan tuulen, ärtynyt äskeisessä jos istunnoss’ oli raadin; riidat kumppanien ne ja rettelöt sain minä maksaa. Kertaa mont’ oli surku sun itsesi; sillä ma paljon, vanhempain hyvättyöt sydämessäni tuntien, siedin, joitten huolena vain yhä uutta on hankkia meille, säästää lapsilleen, monet itseltään ilot kieltäin, Mutta, ah, eihän säästäminen iloks aikojen toisten. yksin onnea tuo, ei kullat kukkurapäätkään, ei monet vainiot, vaikka ne niin hyvin yhtehen liittyis; näät isä vanhentuu, kera vanhenevat pojat, eikä päivän riemua heill’ ole, jää vain huomisen huolet. Katsele, kuink’ ihanaiset on nuo alati viljavat, armaat, viiniäversova rinne, ja tuo puutarha sen alla, aittoja, talleja tuo rivi kaunis, kaikk’ omiamme! Mutta kun tuonne ma katseen taas talon luon pihapäätyyn, ullakon-ikkunahan oman kammio-soppeni pienen, menneit’ aattelen aikoja, kuink’ olen yöt monet siellä vartonut nousua kuun, monet aamut koittoa päivän, mulle kun muutama hetki jo tervett’ unt’ oli kyllin. Ah, kuink’ autio on oma kammio tuo, piha, tarha, vainio kultainen, yli kumpujen laajenevainen, niin sydämelleni kaikki on kolkkoa: kumppani puuttuu!»

Tuohon vastasi näin hyvä, järkevä äiti ja lausui: »Poikani, neitoa kammiohon palavammin et itse noutaa toivone, jott’ ois yö elos armahin aika, päiväsi työ omas oikein ois, ei pakkona painais, kuin isäs, äitisi toivo se on. Sua koimmehan aina neuvoa neidon katsontaan, ihan kärttelemällä. Vaan toki tunnen sen, sydän selvään mulle sen lausuu: hetki jos ei tule, oikea tuo, eik’ oikea tyttö silloin, tuotakin tuonnemmas jää vaali, ja pelko, että se väärään vie, yhä vaikein este on eessä. Kuulehan, poikani, lie ihan varmaan tehty jo vaalis; lie satutettu, kun noin ylen arka nyt on sydän sulla. Siis sano suoraan vain, näet senpä jo sieluni arvaa: tuo kotimaaton tyttö se on valikoitusi varmaan.»

Poika nyt vilkastui: »Hyvin arvasit, äitini armas, hän se on, hän! Jos en tuo tänäpäivänä häntä jo tänne morsiamekseni, hän pois rientävi, häipyvi multa ehk’ ikipäivikseen sodan murheiseen sekasortoon. Turhaa ainian, äiti, on silloin karttuva rikkaus, turhat vastaiset myös mulle on viljavat vuodet, viihdytä silloin ei puutarhat, ei koti tuttu, rakkaus äidinkään ei lohtua tuo polon rintaan. Sillä jok’ ainoa muu side ratkee, lempi kun pauloo, tunnen sen; isäst’ ei, ei äidist’ erkane yksin neito, kun mieleistään hän seuraa miestä; on poissa myös pojan mielest’ äiti ja poiss’ isä, neitosen konsa, armaan ainoisen, saa nähdä hän häipyvän luotaan. Suo minun lähteä siis, mihin vieneekin epätoivo! Sillä jo ratkaissut isän ankara on sana kaiken; ei hänen kattons’ all’ ole paikkani, siellä jos ei lie myös sija neidon sen, joka yksin on mun halu noutaa.»

Tuohon vikkelähän hyvä, järkevä-äiti nyt virkkoi: »Niinkuin kalliot vastakkain kaks aina on miestä! Jyrkkä ja ylpeä kumpikin on, ei luo tule toisen, laueta ensimmäinen suust’ ei voi sopulause. Siks sanon, poikani, sen: sydämessäni toivo se viel’ on, ett’ isä, köyhän sulta jos kielsikin niin ihan tiukkaan, kihlaa neitosi sulle, jos hän hyvä, kelpo on tyttö. Kiivaaseen tapahansa hän paljonkin näet haastaa, jost’ ei totta hän tee; jopa sallii sen, mitä kielsi. Vaan sanan vaatii nouteliaan sekä vaatia voikin, sillä hän on isä! Eikä, sen tiedät, atrian jälkeen nuo vihat paljoa paina: hän kiistää, kiivas on, kieroiks uskovi muut; viriää koko tahdon kiihkeä tarmo viinist’, ei hänen kuuntelemaan suo malttua muita; mahtia kuulee vain oman äänen, on oikeass’ yksin. Vaan pian ehtii ilta, ja paljot nuo pakinansa hän kera ystävien pakinoinut on kaikki jo loppuun. Lauhtunut into jo on, ohi pieni jo tuo kiho viinin, tuntevi tunto, jos kiihtyin hän ketä kohteli väärin. Siis heti toimeen! Arvelu pois! Vain rohkea voittaa. Meille nyt ystävät, jotk’ yhä viel’ isän seurana istuu, pastorin arvoisan apu ennen muita, on tarpeen.»

Taiten neuvoen noin kivi-istuimelta jo nousi, myös veti, vei pojan pois, ihan estelemättömän; astui kumpikin ääneti vain, sydämessään tärkeä aie.

Viides laulu: POLYHYMNIA

MAAILMANKANSALAINEN

Kaikkipa kolmisin kooll’ yhä istuivat, tarinoivat, hengenmies, apteekkari, myös talon haltia itse; aihepa juttelun myös oli entinen heill’ yhä eelleen, paljon pohdittiin sitä selvittäin joka puoleen.

Mutta jo harkiten näin jalo, arvokas pastori haastoi: »Teitä en tahdo ma vastustaa. Ain’ ihmisen täytyy pyrkiä oivempaan; ja hän määriin ain’ ylevämpiin pyrkiikin, sen näämmehän, uutt’ yhä ainakin etsii. Siltipä liian ei ole kauas mentävä; luonto näihin tunteisiin halun vanhaan jäädä se liitti, siit’ ilon tuntea myös, mihin tottunut on kukin ammoin. On hyvä näät tila aina, mi luonnon on luoma ja järjen. Paljon tahtoo ihminen, vain vähän hälle on tarpeen; näät vähät päivät on vain, raja ahdas kulkijan maisen. Konsaan moiti ma en sitä miestä, jok’ uupumatonna ainian aaltoja halkoo tai maan äärihin matkaa, uljas on, uuttera, voitostaan ilon tuntevi, runsaat kartuttaa varat itselleen, omiansakin varten.. Siltipä saa mult’ arvoa myös työn raataja tyynen, askelin hiljaisin joka taattojen peltoja polkee, maataan hoitavi, kuin kukin vaatii aika ja hetki. Hällepä ei joka vuosi se maaperä perkaten muutu, taimest’ äkkiä puu ei korkene, ilmoja kohden oksia kurkottain, puetettuna kukkasin runsain. Ei, lujan tarvitsee mies moinen, malttavan mielen, puhtaan, ainian rauhaisan, sekä selkeän järjen. Hän vähät siemenet vain näet uskovi maaemon helmaan, myös vähän karjaa kartuttain elätellä hän taitaa; hällä on mielessään näet vain, mikä hyötyä tuottaa. Onnekas, jolleka soi tämän mielen luonto! Hän meidät työllään ruokkivi kaikki. Ja onnekas porvari pienen kaupungin, kun on näin näet porvari hän sekä maamies! Ei ole alla hän ahdingon, maamiestä mi painaa, kaupungiss’-asujain ei vaateliaat halut vaivaa, joitten on vallass’ aina he, varsinkin tytöt, vaimot, rikkait’, ylhiä matkisivat, varat vaikkakin puuttuu. Siks yhä siunatkaa pojan tyyniä toimia, töitä, vaimoa myös, jonk’ on samanmielisen tuova hän kerran.»

Näin hänen haastaissaan ovest’ astui äiti ja poika, jonk’ isän luo hän toi talutellen, tälle jo lausui:

»Kuink’ ilon päivää tuot’, isäkulta, jo niin useasti toivoen pohdittiin, joka koittava oisi, kun ottais morsion Hermann, sillä jo vihdoin meit’ ilahuttain! Tuonne ja tänne me tuumittiin, tämä hälle ja tuokin tyttö jo pääteltiin, kuten pohtii ain’ isät, äidit. Tullut on päivä se nyt: nyt on tuonut, on näyttänyt taivas morsion hälle, hän tehnyt on päätöksen sydämessään. Ainahan aateltiin, häll’ ett’ oma valta on vaalin. Juur’ oma toivosi tuo oli, että hän reippahin innoin neitoon mieltyvä ois. Nyt on hetki se tullut, on tunne syttynyt, vaali on tehty ja varma ja miehevä päätös. Tuo pakolainen on tyttö se, jonka hän kohtasi; häntä poikasi pyytää tai, sen vannoi, aina on yksin.»

Pyysi jo poikakin noin: »Hänet suokaa mulle! On vaiston puhtaan, varman vaali se, tuo hyvän tyttären teille.»

Ei isä vastannut, vaan hengenmies heti nousi, loihe lausumahan: »Elonjuoksun, ihmisen kaikki kohtalot ratkaisee lyhyt tuokio vain; joka päätös pitkien harkintainkin on jälkeen tuokion työ vain; oikean oivaltaa toki viisas vain valitessaan. Vaara on suuremp’ aina, jos myös sivuseikkoja vaakaan laskee niitä ja näitä ja hämmentää siten tunteen. Tunnen Hermannin pojast’ asti; hän puhdas on, kätt’ ei pienenäkään mihin vain kurotellut; kaikki, mit’ etsi, myös sopi hälle, ja niin piti kiinnikin siitä hän tiukkaan. Ei tule säikkyä oudoksuin, äkin totta jos toiveet kauan toivotut on. Tosin on tämä täyttymys toista kuin kuvitelmat nuo, mitä mieless’ ehk’ oli teillä. Toiveet itse ne voi näet kaihtaa sen, mitä toivoo; ylhäält’ antimet saapuu ain’ oman ottaen muodon. Arvio nurja nyt ei sovi tyttöön siis, jok’ on ensi kiintymys Hermanin, pojan rakkaan, järkevän, oivan. Onnekas, ken omaks ensi- ja ainoan lemmityn saa, sen hiukene rinnass’ ei salatuskana armahin toive! Niin, näen päältä jo päin: nyt hälle on kohtalo säätty. Saa tosi kiintymys kehkeämään pojast’ äkkiä miehen. Ei ole häilyvä hän; jos ette te suostu, ma pelkään, vierii vuodet hält’ ihanimmat hukkuen huoleen.»

Puuttui nyt puhumaan apteekkari mielevin miettein, jolt’ yli huulten kirpoamaan sana pyrki jo kauan: »Keski- on tie vain kultainen paras kulkea nytkin! ’Verkkaan riennä!’ ol’ itse Augustus keisarin ohje. Rakkaan naapurin palveluhun minä ain’ olen altis, hyödyks ystävien koen järkeni rahtua käyttää. Nuoriso varsinkin kokeneempien johtoa kaipaa. Suokaa siis minun lähteä, niin tytön tuon minä tutkin, selkoa seuraltaan otan, jossa hän tuttuna liikkuu. Ei mua puijata, ei hevin; punnita voin, mitä kuulen.»

Näin sanat siivekkäät heti säisteli poika: »Se tehkää, menkää, naapuri, tiedelkää! Vaan lähtevän myötä pastorin arvoisan minä toivon myös; pätevyyteen luottaminen toki kahden on niin jalon katsomamiehen. Oi isä, kulkuri ei ole tyttö se, ei ole moinen maitten kiertäjätär, joka seikkailee sekä verkkoon viekkaaseen pojan vehkeillään kokemattoman kiehtoo. Ei, sodan, kaiken-sortelijan, tuhokohtalo tuima, maat joka raastavi, niin jok’ on monta jo muuria vahvaa kaatanut kannaltaan, polon tempasi tuon pakotielle. Eikö nyt harhaa noin moni kuulu ja korkea? Karkkoo ruhtinahat valekaavuin, on moni valtias maaton. Ah, niin häätynyt hänkin on, parhain tuo sisaristaan, maanpako-matkalleen; oman unhottain kovan onnen muita hän hoivaa, vaikk’ avutt’ itse, on auttaja altis. On hätä, surkeus suuri, mi maan yli yltyen tulvii; eiköpä saapua sais toki onnikin aikana turman, morsion rinnall’ enkö mä vois sekä puolison puhtaan tuntea, kuink’ ilon tuo sota mulle nyt kuin palo teille?»

Tuohon vastasi näin isä lausein nuhtelevaisin: »Kylläpä, poika, nyt irti on kielesi kanta, mi sulla pitkät vuodet suuss’ oli jäykkänä, liikkuen vaivoin! Siis nyt tuntea saan, mik’ on tääll’ isän uhkana kunkin: noin pojan kiihkeän tahtoa koht’ ylen lempeä äiti valmis on noutelemaan, sitä puoltavat naapurit kaikki, kunhan vain isä ahdinkoon tai puoliso saadaan. Vaan mitä auttais vastustaa minun kaikkia teitä? Uhma ja kyynelet vain olis seuraus siitä, sen arvaan. Herran tähden, menkää siis, tytön tutkia, tuoda tänne te saatte; jos ei, hänet unhottaa pojan täytyy.»

Näin isä. Vaan puhumaan ilon ilmein puhkesi poika: »Ennen on iltaa nyt tytär oivin teille jo tuotu, mink’ ikin’ itselleen mies mielevä sois miniäksi. Onnekas silloin kelpo on tyttökin, toivoa tohdin. Niin, yhä kiittävä on mua, jälleen ett’ isän, äidin teistä mun kauttani moisen saa, kuin järkevät lapset toivoa saattavat. Vaan nyt en viivy, mä käyn, pian pistän valjaisiin hevot, ystävät vien lähimaille ma armaan; siell’ omin viisain harkinnoin selon hankkia saavat. Heidän ratkaisuunsa ma taivun, teille sen vannon, enkä mä, ennenkuin omaks saan, näe neitoa jälleen.» Niin hän lähti, ja muut piti neuvoa nyt, puhe vilkas alkoi, pohtiminen monin puolin tärkeän seikan.

Talliin kiiruhtaa heti Hermann, kuss’ orot uljaat seisovat rauhaisasti ja selviä kauroja syövät, kuivia heiniä myös, rehuvainion kasvua parhaan. Sukkelahan pani niille hän suitset välkkyvät suuhun, hihnat sorjiin myös hopeoituihin veti solkiin, solmisi ohjat kiinni jo, pitkät nuo, leveätkin, toi hevot tanhuahan, johon toimeva renki jo vaunut työntänyt helpolleen oli tarttuen vehmarotankoon. Akselinolkaan nyt vetohihnoin kytkivät muhkein kerkeäjuoksuisen hepovaljakon kiitävän voiman.

Ruoskaan tarttuen nous ajamaan, hevot ohjasi Hermann portin suulle; ja vaunuihin mukavasti kun istui ystävät, joutuen pyöri ne pois, jäi taa kadun paadet, muurit kaupungin sekä hohtavan valkeat tornit. Noin kohotietä nyt tuttua päin karahutteli Hermann, noin mäet nousten, laskien vain yhä vauhtia yhtä. Vaan kylän kirkontorni jo kun näkyviin tuli eikä kaukana kartanot sen, puutarhain kaartamat, olleet, päätti hän mielessään hevot siihen siis pysähyttää. Varjoon juhlaisaan ikipuitten korkealatvain, lehmusten, monet siinä jo vuossadat versonehitten, siimestyin kylän luon’ oli laaja ja vihreä nurmi, niin kylän kansan kuin lähikaupungin huvipaikka. Kaivopa puitten all’ oli kaivanteess’ alahalla. Vei alas portaat, näit kivipenkkien kiertämän lähteen siellä sä, puhtaan tuon, ikipulppuavan, kehämuuri suojana, korkea ei, jost’ ammentaa oli helppo.

Päätti nyt Hermann siis tähän varjostoon pysähyttää orhit vaunuineen. Ja hän niin teki myös sekä virkkoi: »Käykää tietelemään te nyt, ystävät, tokko on tyttö sen käden arvoinen tosiaankin, jonka mä tarjoon. Itse sen uskon; en uutta, en outoa teiltä ma kuulle. Vain oma valta jos ois, kylähänpä ma kulkisin oitis, hän elononneni ratkaisis sanan ainoan lausuin. Helppo hän tuntea teille on muitten kaikkien kesken; hällepä vertaa ei hevin muotoa muull’ ole kellään. Vaan puvun puhtoisen toki kerron tuntemamerkit: näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista, vartalonmyötäinen ihan tiukkaan musta on liivi; paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin, viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan; hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet; kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin; liittyen liivin vyötäröhön hame poimukas alkaa, astujan jalkoja lyö sironilkkoja sen sinihulmu. Vaan sanon teille, se on vaka pyyntöni: tyttöä älkää laisinkaan puhutelko ja aiett’ antako ilmi, muilta te vain kysykää; mitä tietävät kertoa, kuulkaa. Kuulemianne kun kyllin on rauhoitteeks isän, äidin, tulkaa taas; mitä sitten on tehtävä, harkita saamme. Näin minä matkall’ aattelin näät, ajaessani tänne.»

Virkkoi noin. Kylähänpä nyt ystävät kulkivat; siellä kaikk’ oli tulvillaan ladot, tarhat, kartanot kansaa, rattahien rykelmää katu laaja se pääst’ oli päähän. Ruokkia ammuva karja ja myös hevot miesten ol’ askar, kuivasivat pesujaan joka pensaass’ uutterat naiset, polskuttain puron veess’ ilakoitsivat lapsien laumat.

Tunkihe rattahien seass’, ihmisien, elikoitten tutkijat tullessaan, tähyellen tänne ja tuonne, eiköpä jostakin ilmestyis kuvaeltu jo neito. Yhtään ei toki näy, joll’ ois näkö tuon ihanaisen. Taajeni tungos vain. Kova riitely kuormien luona miesten ol’ uhkaavain, johon naiset kirkuen yhtyi. Askelin arvokkain tykö riitelijäin tuli silloin vanhus; vaientui melu kohta, kun vaati hän rauhaa, kuin isä nuhdellen vakavasti ja neuvoen heitä: »Eikö jo hillinnyt kova meit’ ole onni sen vertaa, kullakin ett’ äly ois sovuss’ olla ja kärsiä toistaan, vaikk’ ei oikein punniten ois joka mies menetellyt? Närkkäit’ onnekkaat ovat miekkoset tottakin! Eikö veljesriitaa vieromahan hätä neuvo jo vihdoin? Vieraan maan kamaralla te kullekin siis tila suokaa; myötä mit’ on, jakakaa, niin laupeus teillekin tehdään.»

Mies noin virkki, ja vait väki kaikk’ oli; leppyen miehet järjestää elikoit’, ajoneuvoja taas sovuss’ alkoi. Mutta kun nuo sanat kuuli ja tuon näki tuomarin vieraan mielen tyynen, rauhaisan, hänen astuen luokseen painokkaasti jo näin puhumaan nyt pastori puuttui: »Niin, isä, totta on tuo! Kun viettää päiviä onnen kansa, kun ruokkii maa, joka laajana, aavana aukee, vaihtuvin vuosin vain yhä antimet toivotut uusii, silloin itsestään käy kaikki, ja viisahin, parhain on kukin mielestään; tasan kaikki on, mies kuni toinen, viisainkin sama arvoltaan kuin vain joku muukin; käy kuin langeten luonnostaan tasakulkua kaikki. Mutta jos järkyttää hätä nuo elon entiset raiteet, kaataa kartanot, myös puutarhat, vainiot raastaa, miehet, naiset karkoittaa katon alt’ oman, armaan harhaamaan povess’ ahdistus yhä yötä ja päivää, ah, jopa katsellaan, ken on viisain mies, sanat oivat ei hänen huuliltaan mene hukkaan, kuin meni ennen. Vaan sanokaas, isä, varmaankin pakolaisien näitten tuomari liette, kun noin heti rauhoititte te mielet? On kuin eessäni ois joku muinais-johtaja kansain karkoitettujen, kautt’ erämaan joka eksyvät ohjaa, kuin joku Joosua tai joku Mooses, jolle ma haastan.»

Katsahtain vakavasti nyt vastasi tuomari tuohon: »Tottakin aika on tää ihan ihmeisimpiä, joist’ on tietoa historian, pyhän niinkuin maallisen; sillä ken eli eilisen tai tämän päivän päivinä näinä, hän eli vuosia: niin tapauksia täynnä on aika. Kun vähän katselen taa, minust’ on kuin harmajat kaudet päätäni painais, vaikka on voimani virkeä vielä. Meitäpä noihin voi hyvin verrata, joilleka Herra pensaass’ ilmestyi palavass’ ajan ankaran alla: meillekin ilmestyi hän pilvien, liekkien kesken.»

Mutta kun haasteluaan halu pastorin viel’ oli jatkaa, miehen kohtalot kuulla ja myös osaveljien muitten, kumppani vikkelähän salavihkaa kuiskasi hälle: »Jääkää juttelemaan kera tuomarin vain, puhe tyttöön johdelkaa; minä käyn hänet etsimähän, ja kun löydän, riennän tänne ma taas.» Vain nyökkäsi pappi, ja lähti etsijä kiertelemään läpi pensastot, vajat, tarhat.

Kuudes laulu: KLIO

AIKAKAUSI