language: Finnish

VANHEMPIENI ROMAANI

Kirj.

Arvid Järnefelt

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928-30.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

ELISABET JA ALEKSANDER:

Johdanto
I. Elisabet kertoo isoisästään
II. Varhaisessa lapsuudessa
III. Njanja
IV. Vasili Ivanovitsh Jakovlev
V. Setä Pjotr Karlovitsh
VI. "Humalassa"
VII. Vielä Pjotr Karlovitshista
VIII. Onnen huipulla
IX. Kohtalon kuteita
X. Äiti ja poika
XI. Keisarikunnan pääkaupungissa
XII. Syntymäpäivillä
XIII. Aleksander voimistelee
XIV. Laskiaisena
XV. Aleksander tekee kauhistuttavia havaintoja
XVI. Koljan ja Shuran rakkaus
XVII. Aleksander ei kieräile
XVIII. Elisabetin vastaus ja Catherinen ilo
XIX. Elisabet kertoo ensimmäisestä matkastaan Suomeen
XX. Päivän vaikutelmia
XXI. Matka jatkuu
XXII. Kuopiossa
XXIII. "Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi".

Toinen osa.

ELISABET JA ALEKSANDER SUOMESSA:

I. Elisabet ja hänen kaksi poikaansa
II. Rippeitä omista ja Elisabetin muistelmista
III. Hiihtoretkellä Viipurissa
IV. Kummittelevassa talossa
V. Pappa varhasimmissa muistoissani
VI. "Kansakoulussa"
VII. "Suomalaisessa Alkeisopistossa"
VIII. Elisabet tutustuu fennomaaneihin
IX. Muita tuttujamme
X. Meurmanien luona
XI. Kontiolahdella
XII. Fennomanian nousukaudella
XIII. Sota syttyy
XIV. Liian suuri perhe
XV. Katti vieraissa — hiiret pöydällä
XVI. Pekka Hartikainen
XVII. Juhani Aho
XVIII. Valoa ja pimeää
XIX. Yhä ilmeisempää erimielisyyttä
XX. Aleksander tarkoitustensa perillä
XXI. Vaasassa
XXII. Aleksanderin elämänkaari kääntyy maata kohden.

Kolmas osa.

ELISABETIN USKO:

I. Uuden aikakauden kynnyksellä
II. Pieni talo oli järven rannalla
III. Kenraalska perunapellolla
IV. Amanda Grahn käy Vieremässä
V. Emmyn lukutupa
VI. Sosialistit tulevat
VII. Aikamme profeetan puheilla
VIII. Kaupunkilaisia Vieremässä kävijöitä
IX. Yhä erilaisempia minuja
X. Muita Vieremässä kävijöitä
XI. Matti Kurikan paluu 528
XII. Johan Kock
XIII. Voudin tuumat toteutumassa
XIV. Kaksi vastakohtaa
XV. Elisabet muuttaa Vieremästä
XVI. Elisabetin kirjeestä Olialle
XVII. Mitä Elisabet näki ikkunasta
XVIII. Elisabet itsenäisessä Suomessa
XIX. Elisabetin näkö ja muisti heikkenevät, mutta hän tulee
yhä onnellisemmaksi
XX. Vanhempieni romaani päättyy.

JOHDANTO.

Vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburg elää tätä nykyä (1928) sangen vaatimattomissa olosuhteissa vanhimman poikansa kanssa Helsingin kaupungin laitaosassa.

Hän täyttää ensi talvena yhdeksänkymmentä ikävuotta.

Ruumiillisilta voimiltaan hän kyllä alkaa olla heikko. Keittiössä puuhaillessaan ja huoneesta toiseen siirtyessään hänen täytyy pystyssä pysyäkseen käsin tunnustella seiniä. Mutta henkisiltä voimiltaan hän on erinomaisen ripeä, ja jos puhe on henkisyydestä, voi sanoa hänen olevan kehityksensä huipulla.

Moni on aikonut kirjoittaa ja joku on kirjoittanutkin hänen kertomiaan nuoruudenmuistelmia. Vihdoin minäkin, yksi hänen pojistaan, olen asiaan ryhtynyt tämän "vanhempieni romaanin" yhteydessä.

Kun tositeossa tuli kysymys hänen muistelmiensa paperille panemisesta, tuntui tehtävä meistä kummastakin keveän helpolta. Otin vain puhtaat arkit esille, kynän käteeni, istuuduimme pöydän ääreen ja alkajaisiksi pyysin kertomaan jotakin hänen sukunsa esi-isistä, sillä niinhän elämäkerralliset muistelmat on aina tapana aloittaa.

Tuopa vaatimus näytti hänestä olevan sentään peräti odottamatonta. Hän kävi varsin huolestuneen näköiseksi, — jolloin hän tapansa mukaan rupesi silittämään pöytää, niinkuin pyyhkiäkseen pois murusia, joita siinä ei kuitenkaan ollut.

Summa oli, että hän ei osannut sukunsa kantaisistä sanoa muuta kuin että ne "taisivat olla joitakin liiviläisiä paroneja".

Hyvän aikaa mietittyään hän virkahti päättävästi:

— Suoraan sanoen, minä en tuosta asiasta tiedä yhtään mitään.

Näin meidän yrityksemme oli tyrehtyä kohta ensimmäiseen alkuunsa.

Kun kovin ihmettelin tätä hänen tietämättömyyttään ja hän puolestaan lienee tuntenut siinä ihmettelyssä jotakin moitteen vihiä, sanoi hän, yhä katsellen alas pöytään ja jatkaen olemattomien murujen kokoilemista:

— Minusta on päinvastoin melkein ansioksi luettava, kun suvun loisto unohtuu. Sehän on ikäänkuin vieraan synnin unohtamista, sen synnin, että entiset sukupolvet ovat tarkoittaneet ja osanneet sysäytyä vertaistensa, tavallisten ihmisten yläpuolelle. Kodissani suuresti halveksittiin kaikennäköistä sukuylpeyttä, ja minusta se on ansioksi luettava. Muistanpa erään tuttavamme, paroni von Medemin olleen kerran päivällisillä vanhempieni luona. Hän oli narrimaisen ylpeä paroniudestaan ja väitellessään isäni kanssa tästä asiasta tuli hän yhä enemmän intoihinsa, kunnes lopetti siihen mahtipontiseen lausuntoon, että aateluus on muka kirjoitettuna aatelisen otsaan. Isäni sanoi siihen, ettei hän puolestaan voinut huomata Medemin otsassa mitään kirjoitusta, ja kiivastui siihen määrään, että sanoi olevansa valmis myymään oman paroniutensa vaikka ruplasta, jos vain joku hölmö siitä niinkin paljon maksaisi. Olen varma ettei isänikään tiennyt paljon mitään omasta suvustaan. Ja minä puolestani olen aina pitänyt vanhan perheemme suurena ansiopuolena sitä seikkaa, että meillä ei koskaan puhuttu eikä siis mitään tiedettykään entisyyden mahdollisesta loistosta, siihen määrään, että kaikki lapset ja minä niiden joukossa olemme jääneet niistä asioista melkein kokonaan osattomiksi.

Näin puhui Elisabet Clodt von Jürgensburg pöydän toiselta puolelta.

Vaikka selostusta Clodtien suvun esi-isistä ei oikeastaan siis saisikaan esittää hänen muistelmiensa joukossa, lienee kuitenkin katsottava näiden muistelmain kirjoittajan ja kokoojan velvollisuudeksi käytettävinä olevien lähteiden mukaan antaa sitä haluavalle lukijalle jonkinlainen yleiskuva tämän vanhan, sitkeän ja monessa suhteessa merkillisen suvun genealogiasta.

Suullisissa sukukertomuksissa tapaamme — niinkuin usein muidenkin sukujen perinnäiskertomuksissa — ilmeistä tarunomaisuutta, joka tietenkin on kulkeutunut entisyydestään ehkä mahtailleiden sukupolvien keskuudessa.

Monien enojeni (äitini veljien) joukossa vanhin näistä, Mikael eli Misha niminen, oli suuri leikinlaskija ja pilkkakirves. Kasvultaan lyhyenläntäisenä hänellä oli tapana, jos vain häneltä näitä sukuasioita tiedusteltiin, kohottautua niin pitkäksi kuin hänelle oli mahdollista, pistää toinen kätensä takin rinnusnappien väliin, vetäistä tukantupsu otsalle ja Napoleonin eleitä jäljitellen sanoa ylhäisen kolealla äänellä:

— Polveudun roomalaisista, olen keisari Claudiuksen jälkeläinen.

Makeasti nauramaan hän tietenkin sai kuulijansa, etevä matkija ja humoristi kun oli, mutta tämä höystetty historia ei kuitenkaan ollut peräisin yksistään hänen omasta päästään. Monella taholla lienee suvun jäsenien keskuudessa ja aivan tosissaan väitetty Clodtien suvun polveutuvan alkuperäisin Italiasta. Millä perusteilla, siitä ei voine enää saada selvää. Vieläpä on jonkinlaisena perinnäistaruna suvussa mainittu, että Clodtien kanta-isä todella olisi ollut alkujaan Claudius niminen herra, ei kuitenkaan keisari, vaan jokin samanniminen lombardialainen pikkukuningas!

Jos tämmöiset sukutarut voidaankin panna keskiaikaisen sukuylpeyden laskuun, koska niiltä tietenkin puuttuu kaikkea historiallista pohjaa, saa itse tuo väite, että suku on peräisin Italiasta, kuitenkin jonkinlaista mahdollisuuden tukea siitä tosiasiasta, että tässä suvussa niin yleisesti tavataan taiteellisia taipumuksia, etenkin muovailu- ja maalaustaiteen alalla.

Saatuani valmiiksi hyvin tarkan, ruotsalaisen historioitsijan Elgenstiernan toimittamien sukututkimusten mukaan esitetyn Clodtien sukuluettelon, ja vihdoin sitä lukiessani vastapäätä pöydän toisella puolella istuvalle, v:sta 1420 asti suoraan alenevassa polvessa jatkuvan suvun jäsenelle, vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburgille, kuunteli hän kertomusta jotensakin haluttomasti, jopa uneliaan kyllästyneesti, kunnes tulimme luettelon viimeksi mainittuun, hänen isoisäänsä, Carl Gustaviin. Silloin hän elpyi. Oli niinkuin olisi koko luettelosta vihdoinkin tavattu henkilö, jolla oli hänenkin mieltänsä kiinnostavia ansioita. Hän otti nyt kertomuksen jatkon omiin käsiinsä.

ENSIMMÄINEN OSA

ELISABET JA ALEKSANDER

I. ELISABET KERTOO ISOISÄSTÄÄN.

Isoisällä kuuluu olleen aivan erikoinen vastenmielisyys ulkonaisiin arvonmerkkeihin, jopa ylemmän asteen sotilaspukuihinkin, joista ympäristö saattoi päättää mikä arvo ihmiselle muka oli annettava. Senvuoksi isoisä — milloin suinkin oli mahdollista olla esiintymättä kenraalin virkapuvussa — heitti sen yltään ja käytti sellaista siviilipukua, joka mahdollisimman vähän erotti hänet tavallisesta keskitason ihmisestä, jopa käsi- ja ulkotyöläisestä. Näin käydessään ulkona ja seurustellessaan vaatimattomien ihmisten kanssa hänen oli tietenkin mitä tarkimmin välttäminen ilmaisemasta kuka hän oli, sillä silloinhan vielä paljon suurempi huomio olisi häneen kääntynyt. Olipa hänen tällaisten ystäviensä joukossa myöskin muudan sotamies, johon hän oli suuresti kiintynyt. He olivat todella hyvät ystävykset. Hän oli ystävälleen vain Kalle, ja sotamies oli ehkä Pekka. Milloin Kallella vain oli aikaa, ilmestyi hän vanhan Pekkansa luo juttusille. He polttelivat molemmat paljon tupakkaa, niin että tupa oli savua täynnä, ja joivat loppumattomasti teetä kiehuvasta samovaarista. Mutta kerran oli Pekka veteraani mukana paraatin rintamassa, ja juuri ennen keisarillisten saapumista, kun Pekka eturivissä seisoi jännittyneimmässä "smirnaassa", karautti tarkasteleva töyhtöpäinen kenraali ratsullaan ja seurueineen rintaman editse hänen ohitseen. Pekka oli pyörtyä ällistykseensä ja kivääri oli hänen käsistään pudota: tuohan oli Kalle ilmi elävänä! Kun "Kalle" sitten ensi kerralla tuli sotamies-ystävänsä luo, ojentui tämä pelokkaana ja vapisevana kunniantekoon eikä voinut enää rauhoittua entiselleen, vaikka työpukuinen kenraali kuinkakin olisi kehoittanut ja esittänyt entisen ystävyyden jatkamista. Kiusallinen ilmitulo oli pilannut luonnollisen ihmissuhteen, eikä koko ystävyydestä tahtonut enää eheätä syntyä.

Toinen tapaus oli isoisälle kohtalokkaampi. Se mursi hänet kokonaan, mutta on hänen luonteelleen edellistäkin kuvaavampi.

Sodan päätyttyä palvellessaan Siperian armeijan esikuntapäällikkönä Omskissa kärjistyi häneen periytynyt rehellisyys ja suorasukaisuus ratkaisevaan ristiriitaan venäläisen virkavallan kanssa.

Armeijan ylipäällikkö, joka oli omavaltainen ja häikäilemätön mies, päätti kerran erottaa virasta erään alaisensa toimihenkilön, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Päiväkäsky oli vain isoisän varmennusta vailla. Isoisä ilmaantui kuitenkin ylipäällikön eteen esittäen, että koska puheenalaisen toimihenkilön virka-ansiot olivat täysin pätevät eikä tämä henkilö ollut liioin mihinkään laiminlyöntiin tehnyt itseänsä syylliseksi, hän puolestaan oli pakotettu kieltäytymään erottamispäätöksen allekirjoittamisesta. Ylipäällikkö tyrmistyi ja uhkasi toimittaa viralta hänetkin. Isoisä pysyi päätöksessään. Silloin tuo mahtava herra katsahti häneen kylmästi ja sanoi merkitsevän tyynenä, ivanhymy huulilla:

— Muistakaahan toki, että teillä on suuri perhe.

Hänelle annettiin 24 tunnin mietintäaika.

Isoisän perhe oli todellakin suuri, ja luultavasti hänkin, niinkuin useimmat sukumme jäsenet, oli lujasti kiintynyt perhe-elämään. Ajattelen hänen olleen niitä miehiä, joille perhe, sen menestys, sen viihtymys, iloisuus, turvantunto on kaikki kaikessa, ja hallitsijan palveleminen, virkaelämä vieraskielisessä ja vierastapaisessa maassa tulevat vasta toisessa sijassa, vain toimeentulon eli siis perheonnen yhtenä ehtona. Semmoiselle ihmiselle on ajatus rakastetun perheen syöksymisestä taloudelliseen vararikkoon aivan sietämätön ajatus. Vaimon itkut ja epätoivo järkyttivät koko hänen olemuksensa juuria myöten. Ankaran ylipäällikön sanat lienevät todellakin sisältäneet täydellisen taloudellisen haaksirikon uhkan, jos päätös olisi jäänyt varmentamatta. Ja niinpä jonkinlaisessa mielipuolisuutta lähestyvässä toivottomuuden tuskassa isoisä viimeisellä hetkellä — allekirjoitti käskyn.

Mutta tämän toivottoman teon seurauksena oli juuri se, mitä hän oli tahtonut välttää, perheen varallisuuden täydellinen luhistuminen, joka tapahtui hänen oman pikaisen kuolemansa johdosta.

Omaatuntoa vastaan tehty teko alkoi nimittäin kohta ensi hetkestä asti kuolettavasti vaivata isoisän mieltä. Tekoa ei voinut saada tekemättömäksi, mutta hän ei voinut kestää ajatusta, että hän oli sen tehnyt. Ja näihin tuskiin hän sairastui niin parantumattomasti, että virantoimitus täytyi jättää, ja hän kuoli vaivoistaan tervehtymättä.

Hänellä oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä. Näiden alaikäisten lasten kanssa — yksi tytöistä syntyi isän kuolinvuonna — oli onnettoman lesken nyt tehtävä suunnattoman pitkä ja vaivalloinen hevosmatka Siperiasta Pietariin, jonne he vihdoin saapuivat varattomina ja sangen kurjassa tilassa. Isäni oli silloin vasta 10-vuotias.

Millä varoilla pojat Pietarissa kasvatettiin ja koulutettiin, en voi ymmärtää, mutta kaikki viisi — yksi kuoli nuorena — ne vain joutuivat toinen toisensa jälkeen sotakouluun. Mahdollista on, että heille suotiin vapaa kasvatus kruunun puolesta kadettikoulun sisäoppilaina, niinkuin usein muillekin korkeamman aatelin köyhtyneille jäsenille, joiden isät olivat erikoisemmin kunnostautuneet sodissa tai muissa julkisissa toimissa. Toiselta puolen kuitenkin kerrottiin, että kun köyhtyneen perheen puolesta tehtiin korkeampaan paikkaan anomus ylimääräisten apuvarojen myöntämisestä suuren lapsijoukon kasvattamiseksi, niin keisari (Nikolai I) ärjäisi: "Pitääpä olla aika hölmö sen miehen, joka ei ole ymmärtänyt syrjäteitse rikastua niin tulokkaissa oloissa kuin kaukaisessa Siperiassa, syyttäköötpä siis itseänsä!"

Joutuneina siis lapsuudestaan asti sisäoppilaiksi venäläiseen sotaopistoon nämä veljekset luonnollisesti kokonaan venäläistyivät. Näistä isoisän viidestä pojasta suoritti kaikissa tapauksissa jokainen, toinen toisensa jälkeen kunnialla upseeritutkinnon, niinkuin sen ajan välttämätön aatelistapa vaati. Ja niinpä alkoi heille ankara taistelu taloudellisia vaikeuksia vastaan. Sillä venäläiseen upseeristoon kuului melkein poikkeuksetta vain varakkaiden aatelisperheiden poikia, jotka olivat palkoista riippumattomia, joten valtio saattoi pitää näitä palkkoja mitättömän alhaisina, jopa niinkin, että nuoren upseerin toimeentulo ilman kotivarallisuutta oli melkein mahdottomuus. Monet varattomista senvuoksi velkaantuivat upseerivuosinaan aivan määrättömästi ja sortuivat velkakuorman painon alaisina. Mutta Clodtin veljeksillä oli oma apuneuvonsa. Heidät pelasti heidän kätevyytensä ja taituruutensa, joka teki mahdolliseksi ensin tosin pienempien, mutta sitten yhä kasvavien sivutulojen hankkimisen.

Vanhin veljeksistä, Vladimir Karlovitsh (Voldemar Jakob Johan Adolf) oli sitäpaitsi niin taitava matemaatikko, että hänet jo nuorella iällä nimitettiin sota-akatemian professoriksi. Myöskin toinen veljeksistä, Pjotr Karlovitsh (Peter Jakob) palveli tykistössä ja saavutti luutnantin arvon. Mutta hänen omituinen sivuelinkeinonsa oli — puuhevosten veisteleminen lasten leluiksi, josta seikasta puhun tuonnempana. Kolmas veljeksistä oli isäni, Konstantin (Johan Gustaf). Hän meni heti upseeriksi tultuaan naimisiin, niinkuin kaikki muutkin veljeksistä olivat tehneet, mistään vähävaraisuudesta huolimatta, ja harjoitti sivuelinkeinonaan gravyyriä eli puupiirrosta saavuttaen siinä suuren ammattitaidon, jopa kuuluisuudenkin. Hän saavutti kuitenkin myöskin tykistöasiain tuntijana suuren merkityksen ja pysyi tykistöakatemian palveluksessa vuoteen 1835, kohoten viimein täysikenraaliksi.

Kaksi nuorempaa veljeksistä, Boris (Bernhard) ja Mikael (Georg) Karlovitsh, olivat hekin ikänsä loppuun sotilasuralla. Edellinen kuoli nuorena, jälkimmäinen everstiluutnanttina v. 1874. Hänen lapsistaan lienee joku vielä elossa.

Edellisten sisaresta, nuoresta, kauniista tädistäni Natalia Karlovnasta, kerron vähäiset muistelmani tuonnempana.

Näiden sisarusten ja niiden joukossa isänikin aikaisemmista elämänvaiheista tiedän muuten sangen vähän. Tiedän vain, että he olivat jääneet hyvin aikaisin orvoiksi myöskin äitinsä puolelta, luultavasti aivan pian tuon rasittavan Siperian matkan jälkeen.

Äitimme, Catherine Vigné, oli ranskatar. Hänenkin aikaisemmista elämänvaiheistaan minä tiedän hyvin vähän. Hän ei mielellään puhunut menneisyydestään. Minusta aina tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin synkkää, surullista, jota hänen oli raskasta muistella. Jos meidän, hänen lastensa, kysymykset sattuivat sinnepäin, huiskautti hän huokaisten kättänsä, sanoen: "lapset, lapset, mitä niistä menneistä, antaa niiden olla!"

Sen vuoksi en milloinkaan tähän asiaan kajonnut.

Luulen, että äidin isä, ranskalainen Vigné, oli mahdollisesti joku Venäjälle asettunut emigrantti. Niitä oli muuttanut Ranskan vallankumouksen jälkeen laumoittain Venäjälle, jossa ranskan kieli oli yleisenä, melkein ainoana sivistyskielenä. Venäjä oli ikäänkuin heidän toinen kotimaansa.

Äitini tiedän jo lapsena kadottaneen vanhempansa. Hän sai kasvatuksensa erään tätinsä luona, jonka mies oli hirmuinen yksinvaltias ja piti koko taloa mitä ankarimmassa pelossa. Mutta minkämaalainen ja minkäuskoinen tuo äitini täti oli ollut, en voi sanoa. Hyvin mahdollista on, että hän oli äitini isän sisar, siis hänkin ranskalaista syntyperää, niinkuin äidinisä. Päätän sen siitä, että äidilläni oli koko ikäkautenaan voimakasta ranskalaisrakkautta, vaikka hän oli jo aikaisessa lapsuudessa kadottanut ranskalaiset vanhempansa, joten tuo rakkaus on kaiketi saattanut vain kasvatusäidin tehostamana lapseen juurtua ja umpivenäläisissä oloissa säilyä.

Vanhuutensa päivinä tuo äidin ankara setä oli kuljeskellut keppiinsä nojautuen sisällä ja ulkona, ja tämän kepin lähestyvä kopina oli saanut koko perheen pelosta vavahtelemaan. Mutta toiselta puolen sama kopina pelasti usein yllätyksistä ja uhkaavan kohtauksen vaara saatiin vältetyksi ennenkuin pelätty valtias oli ennättänyt ovelle. Tämän ylenmääräisen ankaruuden pelossa täti parka suojeli lapsiaan salaamalla mieheltään heidän rikkomuksiaan, mutta itse, ollen luonteeltaan peräti heikko tai kaikkea luonnetta vailla, ei pystynyt herättämään lapsissa kunnioitusta omaan arvovaltaansa, joten näiden kasvatus joutui aivan hunningolle. Pojista tuli melkein kaikista heittiöitä, lopulta he suorastaan varastivat äidiltään rahoja, hänen uskaltamatta heitä edes moittia sellaisista tepposista.

Näin ollen minun äitini elämän on täytynyt tässä tätinsä kodissa olla sangen ilotonta, eikä siis ole ihme, ettei hän mielellään entisyyttään muistellut tai siitä lapsilleen kertonut.

Hyvin nuorena tyttönä hän joutui naimisiin melkein yhtä nuoren isäni kanssa.

II. VARHAISESSA LAPSUUDESSA.

Meitä oli yksitoista lasta. Minä olin järjestyksessä viides, ja ensimmäinen tytär. Vain perin hajanaisia muistoja on mielessäni säilynyt aikaisen lapsuuden ajoista. Muistan jo kolmen-, neljänvuotiaana harrastaneeni runojen lausumista, laulamista ja tanssimista, ja muistan vielä, että minut pantiin suorittamaan kaikkea tätä usein vieraiden läsnäollessa. Tuo ei olisi minua ollenkaan ujostuttanut, elleivät vanhemmat veljeni olisi minulle nauraneet ja sitten lastenkamarissa matkineet esiintymistäni, sanoen minun "teeskentelevän suloista". Se itketti ja harmitti, mutta sittemmin opin äidin neuvosta kestämään tämmöiset näsäykset ja olemaan niitä hampaankolossa säilyttämättä. "Ainahan pojat härnäävät sisariansa", lohdutteli äiti, ja tyttöjen oli suhtauduttava semmoiseen kärsivällisesti ja alistuvasti muistaen, ettei pojille kuitenkaan mitään mahda. (Vasta tästä puhuessani tulen ajatelleeksi, minkä katkerien lapsuuskokemusten läpi äidin neuvo oli saattanut kulkeutua hänen sydämensä kautta minuun!)

Kun minua nuorempi veljeni Sasha alkoi varttua ja muuttua leikkitoverikseni, tuli meistä parhaat ystävykset, jotka alati leikimme yhdessä ja otimme nuorempiakin seuraamme. Vanhemmat veljet eivät tosin meitä nytkään jättäneet rauhaan, vaan ivasivat leikkejämme, pitäen niitä liian "tunteellisina". Tämä merkitsi kai, että me olimme leikkiessämme liiaksi tosissamme eli että leikkimme aihe oli heidän mielestään äitelä.

Lukitsimme siis heiltä oven.

Ja nyt ei meitä enää mikään estänyt täysin antautumasta leikin kiehtovaan kulkuun. Maailman todellisuus unohtui mielestämme kokonaan. Leikki, joka tätä todellisuutta matki, oli ainoa todellisuus. Me muodostimme tuoleista kuomuvaunuja, me solmimme kokoon myttyjä ja matkustimme kaukaisiin maihin. Joskus ajoimme parihevosilla vieraisille vain jonkun tädin ja sedän luo. Saavumme portaille, soitamme ovikelloa — dinderling, — hevosemme, joina olivat jotkut meistä, muuttuvat nyt tädiksi ja sedäksi, jotka ottavat meidät vastaan kädet ojossa, säteillen iloisen yllätyksen riemusta, tervetuloa, tervetuloa loppumattomiin, puristuksia, suuteloja, ja hauskaa, hauskaa, vain hauskaa kaikilla! Ja todella hauskaa!

Tulipa kerran lastenkamarissa muotiin myöskin leikki pienikokoisilla nukeilla. Äiti otti vilkkaasti osaa leikkiharrastuksiimme ja omin käsin valmisti meille jouluksi nukkehuoneiston. Ensiksi oli suuri, kahteen osaan jaettu huone, ilman kattoa ja etuseinää. Se asetettiin leikin ajaksi jollekin tuolille tai kirstulle. Toinen puoli oli kaksi-ikkunainen vierashuone, jossa oli uuni, ikkunaverhot, tarpeelliset huonekalut seinäpeileineen ja tauluineen. Olipa pieni lamppukin. Toinen puoli oli yksi-ikkunaisena makuuhuoneena vuoteineen, kätkyineen ja muine kalustoineen. Sitten oli eri osastona myöskin keittiö helloineen ja lukemattomine astioineen. Pikku nukkeja oli suuri joukko. Yksi näistä oli mammana, toinen tätinä, muut esittivät lapsia. Aikuisia oli lisäksi keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja. Veljellä oli vielä talli hevosineen ja vaja rekineen, nelipyöräisine rattaineen, jopa kuomuvaunuineen ja kuskeineen.

Juuri tätä nukkeleikkiä me leikimme vanhempien veljien mielestä naurettavan tosissamme.

Ensin muka lähetettiin sisäkkö sanomaan, että hevoset oli valjastettava. Kun oli ilmoitettu, että tämä oli tapahtunut, olivat mammanukke ja tätinukke ajavinaan Gostinnyi Dvoriin (silloiseen pietarilaiseen kauppahalliin) ostoksia tekemään, sillä vanhin talon tyttäristä oli olevinaan morsian ja hänelle valmistettiin muka myötäjäisiä. Kaupassa me muka laittelimme ostoskääröjä, sidoimme ne pikkunuorasilla, niinkuin oikeissakin kaupoissa tehdään. Kaikki tapahtui säntilleen todellisuudenmukaisesti, ihan kuin "oikeesti", vaikka olikin vain "leikisti". Sitten "mamma" ja "täti" toivat paketit kotiin, käärivät paperit niiden ympäriltä ja näyttelivät kaikille kotolaisille, jotka päivittelivät niiden kauneutta ja kalleutta. — Nyt alkoi lastenkin tehdä mieli ajelulle. Heidän puettiin talvitakkeihin, istutettiin rekiin, niin paljon kuin vain mahtui, ja jumala armahtakoon kuinka huimaavaa vauhtia heitä lennätettiin ympäri pöytää — henki oli salpautua!

Muuten kuului tähän leikkiin se, että pappa oli muka Pariisissa, sillä meillä ei ollut tarkoitukseen sopivaa miesnukkea. Kerran kuitenkin tuli leikissämme aivan välttämättömäksi, että papan oli palattava Pariisista kotiin. Saimme äidin suostutetuksi lähtemään papan ostoon. Äiti otti minut mukaansa ja me ajelimme kaupoista etsien sopivan kokoista ja ehdottomasti vaaleaveristä nukkea, sillä tummaverisistä en pitänyt. Vihdoinkin sellainen löytyi. Hänelle ommeltiin frakki ja muut tarpeelliset tamineet, ja niin koitti saapumisen päivä. Sitä ennen oli tietenkin saatu kirje, jossa tulosta ilmoitettiin, ja odotus oli sangen jännittynyt. Mikä rajaton riemu valtasikaan kaikki, kun äkkiä kuului ovikellon tuttu "dinderling"! Lapsinuket ryntäsivät yhtenä miehenä pappanuken ympärille. Meidän oli ylen vaikea pidellä heitä kaikkia sormiemme välissä, mutta heidän vilpitön ilonsa oli meidän iloamme, ja niinkuin sydämemme oli heidän puolestaan pamppaillut jännittyneessä odotuksessa, niin se nyt isän tultua sai kasvomme hehkumaan ja silmämme säihkymään leikin rajattomassa riemussa.

Tietysti olisimme hauskuuden uudistamiseksi voineet antaa papan tulla useamman kerran Pariisista, mutta se olisi sotinut todellisuudentuntua vastaan, joka leikissä on välttämätön, tai ainakin olisi pitänyt antaa ukon matkustaa ensin takaisin Pariisiin, mikä taas olisi ollut ikävää leikkiä. Mutta keksimme sovelluttaa asian niin, että perheessä oli myöskin poika, joka kävi junkkarikoulua toisessa kaupungissa ja nyt oli joululuvalle kotiin palaamassa. Muodostettiin siis junkkarinukke, jolle laitettiin virallinen koulupuku ja liimattiin takkiin kultapaperista leikatut napit. Riemukkainta oli meistä äidin osanotto leikkiimme, nähdä, että hän yhtä tosissaan kuin mekin innokkaasti ompeli omin käsin vaatteita pikku nukeillemme. Ja niinpä saapui junkkarikin kotiin ja samaan riemuun!

Entä joulujemme unohtumattomat ilot!

Jo hyvän aikaa ennen juhlapäiviä aloimme maltittomasti odottaa merkkejä salamyhkäisiin valmistuksiin ryhtymisestä aikuisten puolelta. Vihdoin viimeinkin äiti todella tekee lähtöä kaupungille. Minne ja mitä varten? Joku meistä uskaltaa arvailla, että mitäpä jos se meneekin jouluostoksille! Sitä ei kukaan ole uskovinaan, mutta sydän salaa vavahtaen uskoo.

Mutta kylläpä hän viipyykin siellä! Kävelemme huoneissa tietämättä mitä tehdä, posket punoittavat, katselemme ikkunoista, koetamme saada ajan kulumaan.

Vihdoin ovikello soi. Meidät ajetaan pois eteisestä ja suljetaan lasten puolelle. Me tirkistämme ovenraosta ja näemme: äiti kantaa pakettikääröjä, vie ne huoneeseensa, piilottaa ne laatikkokaappiin ja meitä kielletään laatikkoja avaamasta.

Hetken kuluttua äiti ei päästä ketään huoneeseensa. Keittiössä keitetään liimaa, tunnetteko hajun? Sanomaton, sykähtävä riemu täyttää sydämemme, nyt ei ole enää epäilemistäkään: hän laatii meille jotakin jouluksi!

Ja päinvastoin, kuinka masentavan ikävältä saattoi tuntua, jos ovia ei suljettukaan, vaan äiti istuu jotakin ommellen eikä kiellä katsomasta mitä hän ompelee! Koko joulutunnelma meni ikäänkuin liitoksistaan, tuntui kuin joulusta ei mitään enää tulisikaan, sanomaton ikävä täytti mielen, leikkikään ei maittanut, saattoi vain maleksia huoneesta huoneeseen. Se oli vaikeata taistelua ajan mahdotonta hitautta vastaan, lasten ensimmäisiä vaikeuksia.

Mutta toihan se meitä tunti tunnilta yhä lähemmäksi onnen hetkiä. Mitä enemmän joulunpyhät lähestyivät, sitä juhlallisemmaksi kävi tunnelma. Vanha hoitajamummomme, jota sanoimme njanjaksi (en vieläkään tiedä hänen oikeata nimeänsä), piti huolta osaltaan meidän mielikuvittelumme kohoamisesta yhä suurempaan jännitykseen ja juhlallisuuteen. Hän kertoi meille iltaisin, kun istuimme hänen ympärillään lastenkamarissa, Kristuksesta, kehoittaen olemaan hyviä, tottelevaisia, sanoi Kristuksen paraikaakin lentelevän ikkunain ohi ja katsahtelevan sisään, mimmoisia lapset missäkin talossa olivat, tottelevaisia vai tottelemattomia. Jos meistä joku itki tai juonitteli, hän heti osoitti ikkunaan sanoen: näetkö, tuolla Kristus katselee sinua ikkunasta, ja tuoneeko hän sinulle mitään jouluksi, kun hän niin vieroo pahoja lapsia. Minä tuijotin valkokehyksiseen, mustaan ikkunaan, sydän lepatti peloittavan juhlallisuuden edessä, mutta samalla ilosta, että Kristus oli niin lähellä ja katseli meitä. Sydämen pohjasta halutti olla hyvä ja tottelevainen.

Ensimmäisenä joulunpyhänä njanja sai juhlallisuudentunnelman kohoamaan ylimmilleen. Hänen oli tapana silloin varhain aamuhämärissä mennä jumalanpalvelukseen, ja minä pääsin hänen mukaansa. Isä ja äiti, jotka olivat molemmat toista uskontunnustusta kuin njanja, eivät käyneet venäläisessä kirkossa eivätkä muistaakseni koskaan missään muussakaan kirkossa, mutta äidin luvalla njanja sai opettaa meille Kristuksesta mitä katsoi välttämättömäksi, ja sai viedä meitä mihin kirkkoon halusi.

Ani varhain — muistan — havahdun njanjan herättelyyn. On pilkkoisen pimeä, kylmä puistattaa aamutuimaan, hampaat kalisevat, täytyy kiireesti pukeutua, jo soivat kirkonkellot, aika rientää. Kuljemme pimeillä kaduilla, minä puolijuoksua, siellä täällä tuikahtelee liikkuvia lyhtyvaloja. Kaikki kiirehtivät. Njanja johdattaa minua kädestä pidellen, ja hänen nopeasti astellessaan minun on juostava.

Astumme kirkon valomereen. Tuhansien vahakynttiläin kellervää tuiketta pyhäinkuvien edessä, pappi lukemassa evankeliumia. Hän suitsuttaa pyhää savua, jonka tuoksu yhtyy vahakynttiläin tuttuun käryyn, ja juhlallisuuden, hartaushalun, hurskaan antaumuksen tunnelma kohottaa mielen kohta herkimpään vastaanottavaisuuteen ja ylimpään valmeuteen. Katse kohoaa korkeuksiin. Siellä kattoholvin sinilaki kuvaa taivasta, jossa tähdet tuikkivat ja josta lukemattomat enkelit katselevat alas. Kuinka hauskaa oli niitä tarkastella, noita ystävällisiä, kauniita pikku kasvoja, olkain takaa näkyviä siipipareja, pyöreän lihavia lapsukaisjäseniä! Tuntui kuin heillä olisi ollut sanomattoman hyvä olla, aivan autuasta, kun saattoivat lentääkin minne vain halusivat. Ehdottomastikin siinä ajatteli: kun kuolen, minäkin tulen enkeliksi, olen lentelevä, olen kaikkia rakastava... Ja nyt kohahtaa kuin vastaukseksi näihin ajatuksiin ylistyslaulu ihanin pojanäänin, ja pyhän suitsutuksen hurmiossa tuntuu kuin Jumala itse olisi kirkossa. Njanja on vieressäni polvillaan ja höpisee jotakin rukousta kuiskutuksin, vahakynttilä kädessä ja ristinmerkkiä tehden. Silloin minäkään, luterilaiseksi kastettu, en voi olla laskeutumatta polvilleni hänen viereensä, tekemättä ristinmerkkiä niinkuin kaikki muut ja hartaasti rukoilematta. Tuntui selvästi, että Jumala kuulee rukoukseni ja tekee kaiken mitä olin Häneltä rukoillut: että isä ja äiti eivät milloinkaan kuolisi, että itse olisin hyvä ja tottelevainen, ettei kukaan olisi milloinkaan minulle suutuksissaan ja että kaikki ihmiset olisivat hyviä.

Näin tämä njanjan istuttama usko jouluna lentelevään ja ikkunoissa katselevaan Kristukseen oli minussa horjumaton. Kun odotimme joululahjoja, uskoimme täydellä todella Kristuksen itsensä tuovan niitä meille, joko heittämällä joulusaliin ovenraosta ja pysymällä itse näkymättömänä, tai asettamalla valmiiksi joulukuusen alle, josta ne sitten löysimme. Ja ihmeellistä: vaikka me varminta varmemmin tiesimme, jopa olimme omin silmin nähneet äidin edellisenä päivänä käyneen nuo leikkikalut meille ostamassa tai itse omin käsin ne valmistaneen, me sittenkin yhtä lujasti uskoimme niiden olevan peräisin Kristuksen kädestä.

Äiti, äiti, sinä et koskaan puhunut meille oman lapsuutesi valottomista kärsimyksistä, mutta ne tulivat kaikki meidän hyväksemme, sillä meidän elämästämme sinä teit maailman onnellisinten lasten elämän. Sinä otit tosissasi osaa meidän leikkeihimme, sinä säilytit meissä viattomat tunteemme, sinä istutit meihin uskon hyvään ja annoit meille iloisen mielen. Sinun helmassasi kului elämäni parhain aika, minä rakastin kaikkia ja kaikki rakastivat minua.

Miten katkeraa, että näiden rehellisten, puhtaiden tunteiden täytyy luonnon pakosta alkaa verraten pian tympeytyä, lapsen siirtyessä leikeistään todellisuuteen!

Tämän osoittamiseksi on minun kerrottava palanen elämästäni vähän myöhemmiltä tyttövuosilta.

Isäni nuorin sisar, Natalia, nuori, hyvin kaunis neiti oli mennyt naimisiin erään valtioneuvoksen kanssa, joka oli näöltään sangen ruma, luonteeltaan jotenkin arvoton eikä järkensäkään puolesta mikään etevä. Nuori täti ei tietenkään rakastanut häntä. Kysymys, jolla ei enää ollut mitään tekemistä leikkimaailman kanssa, nousi mieleeni kuin äkkinäinen tauti terveeseen ruumiiseen: minkätähden hän oli jättänyt oman kotinsa ja yhtynyt asumaan tuon miehen kanssa, joka teki hänelle vain pahaa ja eli elämäänsä vain omaksi huvikseen?

Nuoren Natalian elämä oli kaikkea muuta kuin onnellista.

Tämän valtioneuvoksen vanhemmat olivat varakasta väkeä. Olivatko he todella vai itsekö vain sanoivat olevansa jonkin vanhan aatelissuvun jäseniä, en tiennyt. Heidän huvilakartanonsa suurine puutarhoineen ja ansareineen oli parin virstan päässä Pietarista ja he viettivät suurtilallisten loisteliasta elämää. Maaorjia oli heidän palveluksessaan sekä nuoria että vanhoja suuret laumat, Grishkoja, Fetjkoja, Sashkoja, Mashkoja aivan loppumattomiin. Eteisessä seistä jökötti aina livreepukuinen lakeija, joka ilmoitti vieraat ja päästi käskystä sisälle. Ukko itse oli pitkä, tanakkarakenteinen mies, ilme arvovaltaisuutta tavoitteleva, koko pää aivan kalju. Häntä pidettiin vieraanvaraisena vanhanajan venäläisenä. Ja usein heillä olikin vieraita, kutsuja ja juhlapäivällisiä. Ukko ei tällöin kuitenkaan syönyt muuta kuin hapankaalia ja tattaripuuroa, osoittaakseen vieraille aitovenäläisyyttänsä, josta hän alituiseen kerskui. Jos vieraista joku näyttäytyi samanveroiseksi isänmaanystäväksi, joutui ukko haltioihinsa ja jakoi annoksensa tämän kanssa. Hänen vaimonsa oli pienikasvuinen, lihavahko mummo, päässä kellervän musta peruukki. Hänestä oli hauskaa tarjoskella vieraille marjamehujaan, piiraisiaan ja torttujaan. Heidän iäkäs poikansa, valtioneuvos, eleskeli kotonaan vanhempiensa luona makeanleivän päiviä, mitään tekemättä, ja mentyään naimisiin nuoren tätini kanssa toi tämänkin samaan paratiisiin.

Mutta kaunis täti — lieneekö nähnyt ainoatakaan onnen päivää siinä talossa! Pehmeäkin vuode saattaa olla karkea maata. Ja kuinka minä, nukeillani leikkivä tyttö, saatoinkin tämän tädin onnettomuuden niin perin pohjin ymmärtää! Aina vain kysyin itseltäni: miksi, miksi täti olikaan tuohon mieheen suostunut? Ja ajatuksiin vaipuessani leikit keskeytyivät.

Eivät myöskään ne vastaukset, joita onnistuin saamaan aikuisilta urkituksi, voineet palauttaa mieltäni entiseen huolettomaan päivänpaisteeseen. Minulle sanottiin tuon naimakaupan puolustukseksi: olisihan ollut loukkaavaa antaa rukkaset, ja toiseksi, olihan mies aika varakas, pelättiin hyvän tilaisuuden menevän hukkaan, ja vihdoin, onko hauskaa jäädä vanhaksipiiaksi, kadottaa ainoa toimeentulonmahdollisuus ja joutua naurunalaiseksi?! — Pilveytyvä taivas vain sakeni silmissäni.

Mutta lapsuuteni synkin vaikutelma johtui sekin tästä samasta talosta.

Me ajoimme usein sinne vieraisille. Äiti näet hyvin piti kälystänsä, joka suuresti iloitsi hänen käynneistään, koska sai silloin edes jollekulle huojennella sydänsurujaan. Minua siellä kaikki hemmoittelivat ja tietenkin kävin siis siellä mielelläni. Olin noin 6-7-vuotias.

Kerran me lähdimme sinne koko sunnuntaipäiväksi. Päivällisen jälkeen kaikki istuutuivat vierashuoneeseen, minä lattialle jotakin leikkimään. Samassa livreepukuinen lakeija ilmestyy kankeana esille, ilmoittaen: "Herra Senaattori Mendelejev puolisoineen." Mummo joutuu kauhuihinsa: "Äsh, kuinka kiusallista! Mikä jumalan rangaistus! Mitä ihmettä he täältä hakevat!" Ja lakeijalle: "No pyydä sisälle, minkä niille mahtaa."

Vieraat ilmestyvät juhlallisesti kumarrellen. Ojennetuin käsin mummo rientää heitä vastaan: "Ah, rakas Stepanida Ljvovna, kuinka hyvin teitte kun tulitte, kuinka pitkään en ole teitä nähnyt, kiitos, kiitos, kultaseni, kun ette ole unohtanut, kultaseni, kyyhkyläiseni, osasittepa ilahduttaa vanhan mummon mielen!" — Vieraat olivat ihastuksissaan näin sydämellisestä vastaanotosta ja varmaankin ajattelevat: "Mikä suloinen, hyväntahtoinen olento tuo Audotja Petrovna!" He ovat ilmeisesti syvästi liikuttuneita.

Tämä valheellinen kohtaus järkytti minua siihen määrään, että vaivoin saatoin olla itkuun purskahtamatta. Oli hirveän sääli vieraita, teki mieli huutaa heille: älkää uskoko, älkää uskoko noiden sanoja, juuri äsken he teitä haukkuivat hirveästi, eivät he ollenkaan pidä teistä!

Kohtaus syöpyi iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen vielä täys'ikäisenäkään voinut sietää taloja, joissa vieraiden tulosta ilmoitetaan ennenkuin käsketään sisään. Ja kun itse joudun vieraissa käymään, koetan aina pujahtaa sisälle niin odottamatta kuin mahdollista, etteivät sisällä olijat vain ehtisi mitään epäystävällistä ajatella...

III. NJANJA.

En ymmärrä, kuinka on voinut tapahtua, että minä, joka sylilapsesta aikaihmiseksi asti elin tämän saman njanjan äidillisen lempeän hoidon alaisena, en tullut milloinkaan ottaneeksi selvää hänen oman elämänsä vaiheista, en edes sen vertaa, että tietäisin hänen oikean nimensä. Njanja merkitsee vain lapsen hoitajalleen antamaa hellittelynimeä. Miksi en häneltä milloinkaan tiedustellut, mimmoinen hänen kotinsa oli ollut, millaiset hänen vanhempansa, mitä hänelle oli elämässä mahdollisesti tapahtunut, vaan nyt vasta, kun koko entisyys on enää vain kaukaisena muistona, nuo kysymykset nousevat eteeni pohjattoman tyhjyyden ääreen, minun voimatta löytää elävien joukosta enää ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua pienimmälläkään tiedon vihjauksella?

Täytyykö todella ajatella lapsen olevan niin itsekäs olento, että kaikkein lähimpienkin ihmisten elämä on hänelle elämää ainoastaan mikäli se on kosketuksessa hänen arvoisaan minuuteensa, ja että muun tietäminen tuosta elämästä on hänelle epäkiintoisaa, jopa vieroittavaa? — Luulenpa melkein, että minä jotakin ehkä hämärästi tiesin njanjani entisyydestä, mutta että tämä tieto ei ollut minulle mieleen, koska se ei oikein liimautunut herttaiseen, rakastettuun, vain minussa ja minua varten elävään njanjaan, vaan oli vain häntä itseään koskevaa ja minusta kokonaan irrallista. Kun tarkemmin ajattelen, tiesinhän minä oikeastaan paljonkin njanjasta, vaikka en tiennyt hänen nimeänsä.

Njanja oli muuttanut meidän taloomme jo seitsemän vuotta ennen minun maailmaan ilmestymistäni. Hänen oli ollut kohtalon pakosta antautuminen vieraiden ihmisten palvelukseen, nimittäin puutteen ja täydellisen varattomuutensa tähden. Näin hänet pestattiin meille, vanhimman veljeni Mihailin eli Mishan hoitajaksi, tämän synnyttyä vuonna 1832 toisena kaksoisista, joista toinen kuoli parin kuukauden kuluttua.

Njanja oli nuori leski taloomme tullessaan, ja hänellä oli tyttö. Hänen miehensä, kauppias, — niin sanottiin —, oli kuollut jättämättä mitään omaisuutta jälkeensä, joten njanjan oli pakko antaa pikku tyttönsä kasvatuslaitokseen ja suorittaa siitä johtuvat kustannukset menemällä palvelukseen rahapalkasta ja näin ainiaaksi luopua lapsestaan. Hän oli syntyisin Moskovasta tai Moskovan tienoilta, mutta tuo "kauppias" oli kaiketi vienyt hänet Pietariin ja siellä kuollut, joten oli sitäkin ymmärrettävämpää, että njanjan oli vieraassa kaupungissa mahdoton tulla toimeen muuten kuin luopumalla lapsestaan.

Minä en tästä njanjan lapsesta tiennyt mitään koko lapsuuteni aikana, ja ehkä oli hyväkin, ettei siitä mitään tietooni tullut, sillä asia olisi ollut minulle peräti käsittämätön. Olisin varmasti tehnyt sopimattomia vertauksia ja kysynyt itseltäni: olisiko minun äitini voinut luopua minusta ja mennä hoitamaan umpivieraiden ihmisten lapsia? mitä olisin äidistä silloin ajatellut? mitä koko maailmasta? mitä jumalasta, joka oli tehnyt niin että njanjan piti mennä lapsensa luota? — Onneksi ei meille kukaan niistä asioista kertonut ja me saimme tietämättämme vastaanottaa koko sen ylitsevuotavan, rajattoman, uhrautuvan, ikimuistettavan rakkauden, jonka luonto oli ehkä tarkoittanut njanjan oman lapsen osaksi, mutta joka nyt vuoti vain meidän ylitsemme.

Njanja on minun elämässäni merkinnyt ehkä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Ei riitä sanoja, en löydä tyhjentäviä nimityksiä niille tunteille, jotka kuohahtavat esille ja ympäröivät hänen kuvansa joka kerta, kun se lapsuuteni muistoissa vaeltaa editseni.

Niinäkin aikoina kun jouduttuani sisäoppilaaksi muutamaan lastenkouluun, jolloin vain kerran viikossa lauantaisin pääsin kotona käymään, enimmät muistoni kohdistuvat njanjaan.

Minut oli annettu kahden vanhan neidin huostaan, jotka olivat jollakin tavalla sukulaisia äidilleni. Olimme silloin vielä niin köyhiä, ettei minua voitu käyttää oikeassa koulussa. He pitivät luonansa kotikoulua, antaen joillekin oppilaille paitsi opetusta myöskin asunnon ja ruoan. Asuimme kovin kaukana heistä, joten jokapäiväinen sinne meneminen ja sieltä palaaminen olisi ollut sula mahdottomuus.

Olin silloin noin 8-vuotias, ja tämä siirtyminen kotoa ventovieraiden ihmisten hoitoon, erittäinkin pois njanjan hoidosta, merkitsi tietenkin sangen suurta muutosta elämässäni. Oli kovin vaikea tottua ankariin neiteihin ja vielä vaikeampi rakastaa heitä niin vilpittömästi kuin äiti oli käskenyt. Erittäinkin oli äiti käskenyt unohtamaan kaiken sen, missä luulimme tehtävän itsellemme vääryyttä ja sydämen pohjasta antamaan kaikki loukkaukset anteeksi.

Neitien kodissa eleskeli myös heidän vanha äitinsä, pitkäkasvuinen, kuihtunut mummo, jolla oli uskomattoman pitkä nenä ja haukan silmät. Hän oli alituisesti vihaisella päällä, rähisi päivät pitkät, keitteli laihanniukkoja päivällisiä, ja iltaisin kutoi tavattoman pitkiä sukkia. Tyttäret olivat hekin sangen pitkiä ja laihoja neitejä. Nuorempi oli 40- ja vanhempi 42-vuotias. Me olimme tietenkin velvolliset tuntemaan alinomaista kunnioitusta heitä kohtaan, mutta usein meitä kovasti nauratti ja oli melkein mahdoton pidättyä. Tämä tapahtui aina kun neidit rupesivat kertomaan nuoruutensa päivistä, kehuen entistä suurta kauneuttansa ja kuinka muka heidän astuessaan sisälle johonkin tanssisaliin kävi läsnäolijoissa kuin humaus: "Wollerin neidit!" Syntyi juhlallinen äänettömyys, muodostui kujanne, ja he muka astuivat saliin kavaljeerien ympäröiminä, jotka kilvan pyysivät heitä tanssiin, ja onnelliseksi tunsi itsensä se, ketä he suvaitsivat huomata. Nämä yleisen ihastuksen esineet eivät kuitenkaan saavuttaneet sitä aviollista ihannettaan, jota varmaan pitivät naisen korkeimpana päämääränä, vaan jäivät vanhoiksi piioiksi. Kielteiseen tulokseen lienee olleet syynä osaltaan vanhan mamman liian innokkaat harrastukset. Niinpä hän, kun joku uusi sulhaskokelas ilmaantui alkaen käydä heillä useammin, saattoi asian jouduttamiseksi tälle ilmaista, että ellei hänellä ollut täyttä totta mielessä, olisi paras harventaa käyntejä, jotteivät muut sulhaset kaikkosivat tiehensä. Näin ennättivät neitoset 40:n ikäisiksi, yhä vain eläen toivossa ja milloin ketäkin kuvitellen tulevaksi aviomieheksensä. Erityisesti nauratti meitä, kun he molemmat tekeytyivät toistensa edessä jalomielisiksi ja luovuttelivat sulhasiaan toinen toiselleen. Nuorempi lohdutteli kyynelet silmissä vanhempaa, sanoen ikänsä puolesta hyvin vielä voivansa odottaa, ja vanhempi taas vakuutteli, ettei hän tiedä suurempaa onnea kuin nähdä sisarensa onnellisena. Lopulta he olivat vakuuttuneita, että ainoana syynä asian alituiseen lykkäytymiseen oli tämä heidän uhrautumisensa toinen toiselleen. Ehkä he eivät olisi olleet niin ankaria vaatimuksissaan, mitä sulhasten ominaisuuksiin tulee, jos heidän olisi ollut valitseminen kummankin itselleen, mutta kun valittava oli aina rakkaalle sisarelle, ei yksikään tahtonut kelvata.

Niinpä kävi heidän pensionissaan muuan varsin arvokas leskimies, jonka kaksi tytärtä oli heidän oppilaitaan. Tietysti nuo käynnit eivät muka tarkoittaneet tyttäriä, vaan ilmeisiä naima-aikeita, siitä ei toki voinut olla epäilystäkään. Koko kysymys oli vain, kummalleko neideistä mies oli joutuva. Mitä enemmän tämä kysymys kärjistyi, sitä kiihkeämmin oli kumpikin valmis uhraukseen toisen hyväksi. Siinä nyyhkyteltiin, siinä voivoteltiin. Vihdoin keksi vanhempi neideistä syyn, joka teki tämänkin peräti moitteettoman gentlemannin avioliittoon vähemmän sopivaksi. Luonnollisen ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan osannut ilmaista tätä syytä muuten kuin käyttämällä ranskankieltä. Hän sanoi:

— Savez-vous, ma chère, il doit avoir un faible estomac, il sort souvent. (Rakkaani, miekkoisella lienee heikko vatsa, hän alituiseen käväisee.)

Niin päästiin tästäkin ankaran vaikeasta kosijanvaalista ja voitiin kevennyksestä huokaisten käydä käsiksi toisiin.

Tästä heikkoudestaan huolimatta oli vanhempi neideistä opettajana erittäin hyvä meille. Hän osasi olla sekä iloinen että sukkela puheissaan. Me melkein pidimme hänestä. Nuorempi sitävastoin oli aika äkäpussi. Vain kerran vuodessa hänen yllänsä lepäsi hiljainen nöyryyden henki, joka tosin ei kestänyt kuin päivän. Se oli päivä, jona hän oli ollut ripillä ja ehtoollisella. Sen päivän tuloa me odotimme kuin joulua. Mutta sen mentyä oli kaikki taas ennallaan, ikuista toruntaa ja kiljumista. En milloinkaan unohda noita hirmuisia, loppumattomia iltoja, joita vietimme yhteisen pöydän ääressä huomisen läksyjä lukemassa. Talikynttilä teki alituista käryämistä, meidän oli nälkä, meidän oli kylmä. Odotimme sitä autuudenhetkeä, kun tee kannettiin sisään, vaikka eihän tämä tee ollut juuri muuta kuin haaleata vettä ja kuorittua maitoa ynnä pikkuruikkuisen sokeria tai siirappia. Annokseen kuului lisäksi pari palasta mustaa leipää, joihin oli hieraistu sellaista voita, että meidän oli kaavittava se pois leivät syödäksemme. Vieressämme istui tavattoman siivoton poika, joka alituiseen jyrsi omia kynsiänsä, ei pessyt käsiänsä, aina vätysteli, virnisteli ja sai olomme sitäkin happamemmaksi. Kuitenkin oli hänen ansiopuoliinsa luettava, että hän sai meidät välistä nauramaan katketaksemme. Hän kaapi voin pois erinomaisen tarkkaan, voiteli leivän sitten talilla, jonka otti kynttilästä, ja säteillen muka hyvän maun tuottamasta nautinnosta söi kuin soikin suuhunsa.

Näin kului ikävä viikko loppuun, kunnes odotettu lauantai saapui. Minut noudettiin koulusta ja niinpä olin jälleen kotona. Kävin uudelleen katsomassa sen jokaisen nurkan; tarkastamatta ei jäänyt yksikään esine, että vieläkö se ja sekin oli samanlainen kuin viikko sitten. Erityisesti veti puoleensa vanhan njanjan huone. Sen yhdessä nurkassa, ylhäällä, tuikki jumalankuvan edessä pieni lamppu, jonka heikko valo valaisi vain lähinnä olevat esineet ja jätti muun osan huonetta salaperäiseen hämärään. Lähtemättömäksi muistoksi on jäänyt varsinkin se erikoinen tuoksu, joka oli aina tässä huoneessa ja joka arvatenkin muodostui lampussa käytetyn puuöljyn hajun sekoittumisesta mummon meitä lapsia varten lipastossaan säilyttämien omenain hajuun. Ehkä oli tällä Noakin aikaisella, muinaismuistoksi museoon sopivalla lipastolla jo itsessäänkin tämä omituinen, rakas haju. Pankolla nukkua hyrräsi silmät ummessa vanha kollikissa, Vasjka. Olisi tehnyt mieli rajusti puristella sylissä, mutta pelättiin raapaisuja.

Keittiössä oli myöskin hyvin hauska olla. Senkin haju ja koko laatu oli jotakin perin toista kuin tuolla tätien luona. Tamminen vesisaavi ja sen vanha kauha — olisinko voinut mennä ohitsenne juomatta itseäni kylläiseksi! Ah, armas kotikeittiömme! Sinä rakas, punavaskinen kauha, olithan kuin omaisemme, kuin osanottaja koko perhe-elämäämme, sinä ja me olimme yhtä.

Vanha njanja kuului jo kopistelevan ruokakarsinassa. Kukaan ei olisi voinut erehtyä: hän oli kaatamassa vesipuolukoita pikku tynnyristä vatiin, tuodakseen syötäväksemme ja sillä tavan mukaan ilahduttaakseen kotiin palanneita.

Syksyisin hänen lempiharrastuksiinsa kuului talvitarpeiden kokoominen, sienien suolaaminen, viikunain etikoiminen, marjojen keittäminen, mutta ennen kaikkea oli hänen erikoisharrastuksenaan vesipuolukkain säilytys. Ne olivatkin mielestämme parhainta kestitystä pitkinä talvi-iltoina. Kun me kaikki illan tultua istuuduimme suuren pöydän ääreen, jokaisella edessään oma työnsä, niin eipä aikaakaan, jo lähetettiin joku vaatimaan njanjalta puolukoita. Njanja ei ensin tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan. Puolukoita — sanoi hän — on jäljellä niin vähän, että tuskin kerraksikaan enää riittää, jokunen vain tynnyrin pohjavedessä vielä kelluu. Kinastelujen ja vastaväitteiden vihdoin tauottua hän kuitenkin katosi takaisin karsinaan, ja hetken kuluttua ilmestyi tuoden puolukoita posliinisessa salaattivadissa, (joka sekin oli iänikuinen perheen muinaiskapine). Me nostimme aika vastalausejyryn sen johdosta, että puolukoita tuotiin näin mitättömän vähän. Mutta njanja väitti kivenkovaan, että nyt oli tynnyrin pohjassa vain silkkaa vettä eikä edessä muuta kuin huuhdella tynnyri puhtaaksi ensi kesää varten. Hänen vakuuttelunsa olivat niin tosilta tuntuvia, että hän sai meidät joka kerta täydelleen uskotelluiksi.

Pitkän pitkien aikojen kuluttua puolukkain loppumisesta, kun tavan mukaan jälleen istumme pyöreän pöydän ääressä, kun on talvinen pyrysää ja tuulen uuneissa ulvomisen vuoksi olo tuntuu vähän ikävältä, — kun puolukoista kukaan ei enää uneksikaan, kuulemme äkkiä tutulta puolelta kopinaa, ovi aukenee ja njanja, onnesta säteillen, ilmestyy suurta tarjotinta kantaen, vadillinen täynnänsä punapuolukoita, lusikkoineen, lautasineen, survosokereineen.

Me huutamaan yhdestä suusta: Katsos sinua vaan! Etkö sanonut puolukkain loppuneen!

Njanja puolustelihen: Jos olisitte silloin syöneet, eipä nyt olisi ollut. Eikö ole näin parempi?

Hän sanoo tämän ylen tyytyväisenä omaan kekseliäisyyteensä, eikä meidän auta muu kuin myöntää, että näin on todellakin paljon parempi.

Njanja, njanja, minne sinä olet lähtenyt minun elämästäni? minne olet hävinnyt?

Mutta enpä päästä sinua vielä. Muistan vielä muutakin sinusta. Muistan sinut vanhemmilta vuosiltani. Muistan kuinka sain tietää sinulla olevan omankin lapsen ja kuinka tämä sinun oma lapsesi kävi sinua tapaamassa meidän kodissamme, silloin jo aikuisena neitinä.

Kuinkahan hyvä sinun tyttäresi mahtoikaan olla, kun sinä itse olit niin hyvä, niin lempeä, niin uhrautuvainen, niin peräti vain toisia ajatteleva, kun olit pannut kaikki vaivoin kootut roposi hänen kasvattamisekseen laitoksessa, jossa kasvatettiin säätyläistenkin lapsia, kun hänestä — kuten ylpeänä kerroit — oli tullut herrasneiti, jolla oli jo kotiopettajan toimi ja jota sanottiin "guvernantiksi"!

Näin me ajattelimme, ja uteliaisuutemme saada nähdä tuota njanjan tyttöä kasvoi päivä päivältä. Tietysti me aioimme rakastaa häntäkin yhtä paljon kuin olimme rakastaneet njanjaa, aioimme syleillä häntä kuin rakkainta toveriamme ja tehdä hänestäkin kotimme parhaan ystävän.

Mutta miksi sinä, njanja, olit ikäänkuin hädissäsi, ja tulit yhä levottomammaksi mitä enemmän tyttäresi tulon päivä lähestyi? Miksi sinä tuona päivänä et enää malttanut meitä kuunnella etkä meihin katsoa, vaan kätesi välistä vapisivat hermostuksesta ja poskesi punottivat? Miksi olit hänen tulokseen — aivan kuin olisit korkeita vieraita odottanut — pukenut yllesi suurimman ja kirjavimman vaippasi, pannut päähäsi valkoisimman poimumyssysi ja sitonut kaulaasi uhkeimman solmikkosi? Ja miksi vihdoin me itse, tyttäresi saavuttua, kun ei mitään suudelmia annettu, kun ei mitään ilonhuudahduksia kuulunut, kun sinä vain syvään kumarsit niinkuin ylemmillesi, peräännyimme totisina ovensuulta ja poskemme alkoivat punoittaa niinkuin sinunkin?

Pettymyksemme oli suuri.

Neidissä ei tuntunut vivahdustakaan äitinsä herttaisuudesta, ei vähintäkään pyrkimystä kiitollisuuden ilmaisemiseen niiden elämänikäisten uhrausten johdosta, joita njanja oli hänen elättämisekseen ja kasvattamisekseen tehnyt. Päinvastoin tuntui pohjimmalta nousevan ikäänkuin kolea vihamieli kaikkien niiden ankarain elämänkokemusten johdosta, jotka hän oli arvatenkin saanut läpikäydä äidin sylistä ventovieraiden kasvattajain hoivaan jätettynä. Mutta tietoisesti ei tullut näkyviin muuta kuin yliolkaisen ylemmyyden ilmausta. Meidän edessämme hän ilmeisesti häpesi, että hänen äitinsä oli palvelija, ja kohteli tätä tahallisen halveksivasti eli niinkuin säätyläinen sivistymätöntä.

Neiti kävi tämmöisillä virallisilla vierailuilla äitinsä luona sittemmin noin kerran vuodessa. Hän koki kyllä päästä lähempiin tuttavuussuhteihin meidän kanssamme, mutta äitiänsä hän muuttumattomasti piti saman kolean välimatkan päässä.

Ystävyydestämme ei tullut mitään. Päinvastoin me joka kerta hänen käydessänsä emme muuta toivoneet kuin että hän olisi lähtenyt mitä pikimmin. Emme voineet sietää myöskään njanjan suhdetta tyttäreensä: njanjaa ei tyttärensä läsnäollessa voinut tuntea ollenkaan samaksi ihmiseksi, hän raukka oli kuin hätäännyksissä, suorastaan pelkäsi tyttöänsä, kohteli nöyrän imartelevalla kunnioituksella, ja varmaan hänkin sydämensä salaisuudessa toivoi lapsensa pian lähtevän, vaikka olikin valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin ja arvonannon osoituksiin.

Hänen lähdettyään njanja kohta muuttui entiseksi njanjaksi ja koko elämämme palasi vanhoihin uomiin, kotilieden lämpimiin maailmoihin. Mutta neiti parka jäi ikuisesti vaille sitä luonnon hänelle alkujaan aikomaa siunausta, joka hänen äitinsä olemuksesta oli niin runsain määrin säteillyt meidän, njanjalle oikeastaan umpivieraiden lasten elämään.

Tämä tapaus oli yksi niitä ikkunoita, joista lapsi alkaa katsella ulos maailmaan.

IV. VASILI IVANOVITSH JAKOVLEV.

Melkein yhtä merkityksellinen kehityksellemme ja yhtä rakkaassa muistossa säilynyt kuin "njanja", oli meille lapsille muudan herra Vasili Ivanovitsh Jakovlev, runoilija ja suuri haaveilija.

Eräänä aamupäivänä istui äiti ommellen isän huoneessa, ja me lapset olimme siinä myöskin vanhempien luona isän seurassa, sillä hän ei ollut oikein terve, vaan loikoi vuoteella vaatteet yllä.

Ovikello soi, ja palvelija tuli ilmoittamaan, että isän puheille pyrki joku vieras herra, jota ei milloinkaan ennen ollut talossa nähty. Äiti kai olisi kieltänyt vaivaamasta sairastelevaa isää, mutta kun palvelija kuvasi vieraan ulkomuodon, sanoen hänellä olevan pitkän tukan ja hänen näyttävän joltakin runoilijalta tai taiteilijalta ja päällystakinkin olevan jokseenkin huonon, antoi isä käskeä vieraan sisälle huoneeseensa.

Hän näytti todella semmoiselta kuin palvelija oli hänet kuvannut: tuuhea polkkatukka, rillit nenällä, vaatteet — ilmeisesti parhaimpansa — vähän kuluneet ja paikoitellen kiiltävät.

Hän esittelihen sangen vilkkaasti ja kolmessa neljässä nopeassa lauseessa lateli esille melkein koko elämäkertansa, kun olimme istuttaneet hänet keskuuteemme. Missä sanoja puuttui siellä notkeat liikkeet, kasvojen vaihteleva sävy ja käsien kuvaavat eleet auttoivat meitä hänen historiansa ymmärtämiseen.

Hän ei puhunut venäjää aivan virheettömästi, vaikka oli isän puolelta venäläinen. Isä oli kuollut aikaisin, jättäen äidin leskeksi, ja äiti oli saksalainen, joten heidän kotikielensä oli saksa.

Hän oli matkustellut — kertoi hän — Euroopan ristiin rastiin, ollut melkein jokaisessa suurkaupungissa, sanalla sanoen, viettänyt melkein koko elämänsä matkoilla. Vilkas kun oli sekä puheissaan että asioissa hän oli näet hyvin haluttu ja kysytty matkatoveri, ja kun hän päälliseksi tunsi koko Euroopan, kaikki sen suurimmat hotellit, sen kylpypaikat, matkailijakeskukset, tärkeimmät nähtävyydet, ja lisäksi vielä oli suuri kirjallisuuden ja taiteen tuntija ja puhui useampia kieliä, hakivat rikkaat turistit kilvan häntä ilmaiseksi matkakumppanikseen. Näin hän oli sivistymistään sivistynyt, kunnes oli ruvennut itse kirjoittamaan runoja, joita nyt halusi saada painetuksi ja julkaistuksi. Rahoja ei hänellä tosin tämmöiseen tarkoitukseen — niinkuin ei yleensäkään — ollut, mutta eräs hänen ystävistään, saksalainen upseeri, oli runot lukenut ja sanonut, että ne ainakin muodon puolesta ovat Schillerin veroiset. Runot olivat kirjoitetut saksankielellä, ja toinen hänen ystävistään — joita hänellä muuten oli legio — oli luvannut kustantaa niiden painatuksen, jos vain voitaisiin hankkia niihin kuvat.

Tämäpä nyt olikin muodollinen syy runoilijan meille ilmestymiseen. Runoihin oli saatava kuvat.

Isäni oli, kuten jo kerroin, taitava puunpiirtäjä, ja lieneekö nyt runoilijan tarkoituksena ollut pyytää häntä itseään suorittamaan kuvituksen vai ainoastaanko kysyä neuvoa kenen puoleen olisi ollut käännyttävä, en tiedä. Jälkimmäisen tarkoituksen hän kaikissa tapauksissa saavutti. Isä antoi hänelle tarkat neuvot ja osoitukset.

Mutta mikä oli runojen lopullinen kohtalo, en tiedä. Tämän käynnin seuraukset olivat kaikissa tapauksissa mitä laajimmalle ulottuvaiset ainakin meidän, lasten mielestä.

Ensimmäinen hyvä seuraus oli, että Vasili Ivanovitsh jäi kohta meille päivälliselle. Toinen hyvä seuraus oli, että hän tämän vierailun jälkeen useana seuraavana päivänä peräkkäin oli meillä päivällisvieraana. Ja kolmas hyvä seuraus oli, että hän näiden kertojen perästä ei lakannut tulemasta, vaan tuli ja tuli, kunnes muuttui aivan kuin kotolaiseksemme.

Hän rakasti hirveästi kaikkia lapsia ja me rakastimme häntä. Usein hän kertoi meille satuja. Ja joskus tämä satujen kertominen venähti niin myöhäiseen iltaan, että meidän olisi ollut jo aikoja sitten mentävä maata, mutta me emme voineet irtautua kuuntelemisesta eikä hänkään kertomisesta. Vanhemmat sallivat meidän jäädä vielä kuuntelemaan loppua, mutta itse menivät levolle.

Useimmat hänen saduistaan olivat hänen keksimiään. Sen saattoi huomata, kun hän välistä pysähtyi kertomisessaan ikäänkuin ei olisi itsekään tiennyt miten sitten kävi. Rupesi kulkemaan edestakaisin huoneessa ja näytti kiihkeästi miettivän.

— Odottakaa, odottakaa, — sanoi hän, kun me pyysimme jatkoa malttamattomassa uteliaisuudessamme. Istuimme hiljaa, hengitystä pidättäen.

— Jaha, jaha, — sanoi hän vihdoin ja jatko näytti hänelle äkkiä selviytyneen.

Tietoisena meitä hallitsevasta sadun taiasta, taas varmana itsestään hän kolein äänin antautui kertomaan jotakin kaameata käännettä sadun juonessa, jonka oli määrä tehdä järkyttävä vaikutelmansa juuri ennen onnellista loppua.

Kuunnellessamme me ikäänkuin hengessä sepittelimme satua hänen mukanaan. Me elimme hänessä ja hän meissä.